Toivon koti

Veneellä kirkkoon

2011-12-24T20:39:00.003+02:00

Näin täällä tänä talvena, enkä voi sanoa olevani pahoillani lumen ja pakkasen puutteesta. Saatiinhan sitä lajia jo kahtena edellisenä talvena useamman vuoden edestä.

Huumorisumua

2011-11-09T15:06:00.003+02:00

Minä uskon, että Taivaanisällä on varsin hyvä huumorintaju. Viimeksi tänään tuntui siltä.

Olin varannut ajan kampaajalle ja pääsin kyllä puolison kyydissä sinne, mutta kotiin jouduin palaamaan kävellen, kun puolisolla oli muuta.

Murehdin jo etukäteen sitä, miten ikävältä tuntuu kävelläköntystää kipeillä jaloilla kolmen eri koulun ohi ja kestää sekä lasten että aikuisten armottomat, arvioivat katseet....Ajatus ei tosiaankaan tuntunut kivalta - varsinkaan, kun yläastelaiset ja ammattikoulun opiskelijat eivät aina tyydy pelkkään katseluun vaan huutelevat ties mitä asiattomuuksia.

Tänä aamuna, kun lähdettiin pihasta, koko tienoon peitti sankka hernerokkasumu. Eteensä ei nähnyt kuin pari metriä. "Ei tämä kuitenkaan pysy niin pitkään, että pääsisin sumun suojissa kotiin päin", ajattelin itsekseni, mutta pysyi se! Sain köpötellä ihan rauhassa takaisin, eikä kukaan nähnyt harmaan verhon takaa muuta kuin hitaasti eteenpäin vaeltavan möhkäleen, joka tosin jossain vaiheessa hihitteli hiljaa itsekseen.

Eikä tämä tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun uskon silmillä katsottuna olen päässyt todistamaan Jumalan huumorintajuista ja sydämellistä ihmettä :)

Resonointia

2011-11-07T09:28:00.008+02:00

Käyn nykyisin hyvin harvoin yhtään missään. Eilen pääsin kuitenkin Jukka Leppilammen konserttiin. Pitkästä aikaa se oli puhutteleva kokemus.

Hengelliset puheet alkoivat jossain vaiheessa (jo vuosia sitten) kuulostaa korvissani saman toistamiselta, mutta eilen kuulin jotain, joka liikautti sekä ajatuksiani että tunteitani raikkaalla tavalla.

Musiikissa oli uutta ja vanhaa. Jukan ääni soi upeasti vanhassa puukirkossa. Erityisesti hänen opettelemansa, suomalaisittain erikoinen, kurkkulaulutekniikkansa, jossa soi useita , eri korkuisia ääniä päällekkäin kuulosti kiehtovalta.

Puheosuuksissaan hän sanoi monta asiaa, jotka jäivät mietityttämään. Päällimmäisenä kolahti kuitenkin ajatus siitä, että usko on resonointia. Raamatun mukaanhan "usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta" Kuuliaisuus, eli Jumalan kutsun vastaanottaminen ja Hänen tahtonsa etsiminen on siis Hänen sanansa herättämää vastakaikua meidän olemuksessamme.

Entisenä laulajana minäkin tiedän, ettei kaunista ääntä synny pusertamalla ja pakottamalla. Samalla lailla Jumalan rakkauteen vastaaminen on parhaimmillaan pakotonta antautumista ja ilon sekä kiitollisuuden sävyttämää suostumista.

Luonnostaan meillä on taipumus yrittää tehdä asiat itse, ponnistella, vääntää, yrittää ja kelvata. Myös tämä aika opettaa meille, ettei mikään riitä. Aina on yllettävä entistä parempaan. Jukan sanojen ja laulujen kautta koin eilen välähdyksenomaisen hetken sitä ihmettä, jota Jumala meille tarjoaa.

Toki resonoiminen on liikettä, mutta sitä ei synnytetä itse. Jumalan sana liikuttaa yksittäistä ihmistä ja hänen kauttaan kaikkia niitä muita, joiden kanssa hän elää ja toimii. Jumala ei suinkaan ota ihmiseltä hänen omaa ääntään pois , vaan ennemminkin auttaa meitä löytämään omimman olemuksemme. Juuri niillä lahjoilla, sen äänen kautta, joka meillä on ja joka meissä kasvaa, voimme tehdä hyvää ja kertoa Jeesuksen rakkaudesta koko maailmalle.

Jukan ääni soi eilen harvinaisen kauniisti, niin hienosti, että siinä oli helppoa kuulla sekä hänen omansa että Korkeimman ääni, joka niiden laulujen ja sanojen kautta välittyi. Se muistutti minua pitkästä aikaa myös siitä, miksi seurakunnan tilaisuuksissa kannattaa käydä. Pyhien yhteys ja Jumalan sanan kautta tuleva siunaus ovat siellä tarjolla...tai ainakin pitäisi olla (muistini mukaan niin ei ihan aina ole ollut, mutta ehkä en ole vain osannut resonoida;). Pitäisiköhän mennä kokeilemaan toistekin. Josko paikalle vääntäytyminen olisi sittenkin vaivan väärti.

Saa tuntea

2011-07-25T19:45:00.004+03:00

Norjan hirveitten tapahtumien jälkeen olen törmännyt useampiin teksteihin, joissa ihmiset ovat ilmaisseet, että tapaus on järkyttävä, mutta ei kiinnosta heitä. Maailmassa kuulemma kuolee ja kärsii ihmisiä joka päivä. Miksi tämän tapauksen pitäisi erityisesti koskettaa?

Olen pöyristynyt siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi, vaikka en hattua omistakaan), että moinen tunne on mitä ilmeisimmin nykyään varattu pääasiassa "kukkahattutädeille", jollaiseksi leimautuminen ei kuulemma ole mikään kunnia-asia, vaikka itse kovasti arvostankin juuri niitä asioita joita sellaisiin täteihin yleisessä keskustelussa liitetään (suvaitsevaisuuden ja hyvien tapojen korostus, moraalisesta kehityksestä huolestuminen ja vastuun kanto yhteisistä asioista).

Ymmärrän sen, että nykypäivän uutistulvassa ihminen tarvitsee suojamekanismeja jaksaakseen. Sitä en silti ymmärrä, että myötätuntoa tuntevat ja maailman tilasta huolta kantavat leimataan turhanpäiväisiksi vouhottajiksi.

Edelleen olen sitä mieltä (tämän mielipiteen olen tainnut ilmaista täällä aiemminkin), että pahuus voittaa, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään. Elämä on hyvin pitkälti taistelua, ei niinkään saavutetuista eduista nautiskelua. Jos huolehdimme vain omista asioistamme ja suljemme silmämme maailmalla vellovilta ongelmilta, ne rymistelevät ennen pitkää "ramat kaulassa" (pohjalainen sanonta, joka tarkoittaa melko väkivaltaista sisääntuloa) sisään rauhallisena pitämäämme lintukotoon, vaikka kuinka yrittäisimme "elää omaa elämäämme".

On totta, ettei kärsiviä lähimmäisiämme lähellä ja kaukana auta se, jos podemme ahdistusta ja valvomme öitämme itkeskellen maailman pahuutta. Siitä voi kuitenkin olla suurikin apu, jos annamme itsellemme luvan tuntea ne suuretkin tunteet: tuskan, huolen, pelon ja jopa vihan väkivaltaa ja tragedioita seuratessamme. Tunteet ovat energiaa, polttoainetta teoille. Tärkeätä on valjastaa omat tunteet nimenomaan hyvien tekojen polttoaineeksi.

Vihamieliset teot synnyttävät vihaa. Väkivaltaa en suosittele väkivallan vastavoimaksi, mutta paljon muunlaisiakin vaihtoehtoja on. Ne jäävät löytämättä, jos ei kukaan enää jaksa edes järkyttyä sen vertaa, että ryhtyisi johonkin: muokkaamaan asenteita, suojelemaan heikkoja, edistämään tasa-arvon toteutumista omassa lähipiirissään ja ennen kaikkea välittämään niistä, jotka voivat huonosti.

Tapahtunutta emme voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voimme vaikuttaa.

Toivottomuus ja epätoivo

2011-06-29T11:54:00.006+03:00

Onkohan epätoivolla ja toivottomuudella tarkasti määriteltyinä käsitteinä eroa? En jaksa nyt ryhtyä tutkimaan löytyisikö noiden sanojen eroista jotain artikkeleita netistä..

Epätoivoa muistan jonkun saarnamiehen historian hämärissä nimittäneen synniksi. Muistan jo silloin ajatelleeni, että se kuulostaa pahasti siltä kuin puhuja löisi lyötyä. En nimittäin ole koskaan uskonut, että kukaan tahallaan irti toivosta päästää tai ryhtyy peräti aktiivisesti epätoivoiseksi.

Subjektiivisessa käsitemaailmassani noilla käsitteillä ON eroa ja sen eron tunnusmerkki on aktiivisuuden aste. Toivottomuus tarkoittaa minulle passiivista vailla oloa. Toivo on hiipunut tai äkkirysäyksellä kadonnut. Siitä ei ole aktiivisen harkintaprosessin jälkeen luovuttu, eikä irti päästetty. Ollaan vaan amerikkailaisia mukaillen "toivonpuuskien välissä" tai jostain muusta syystä ilman.

Toivottomaksi minä taidan nykyään kokea oloni 90% hereilläoloajasta. Epätoivoinen en tunne olevani koskaan..

Se on mielenkiintoista, että inhimillisessä kokemusmaailmassa hyvinkin ristiriitaiset tunteet ovat mahdollisia samanaikaisesti. Kristittynä minun elämäni, tulevaisuuteni ja toivoni ei ole pelkästään omassa, ja arvaamattomien olosuhteitten, varassa. Pohjimmiltaan olen turvassa, vaikka myrskytuuli venettä keikuttelee ja ehkä koko paatin jossain vaiheessa kaataakin.

Iankaikkisen elämän toivoon ja Jumalan rakkauteen turvaten voin rauhassa keskittyä näihin jokapäiväisen elämäni pieniin kipuihin ja kompurointeihin. Jos matkanteko onkin aika ajoin ahdistavaa, perille päästään varmasti. Jos oma jaksaminen loppuu, Hänen voimansa riittää.

Sillä tavoin on ihan loogista ajatella, että Kristuksessa on toivottomallakin toivo, eikä epätoivolla ole kristityn maailmankuvassa sijaa.

Tähän toivoon tänään tartun, enkä anna kenenkään uskoani viedä, vaikka nykyinen maailmanaika sitä entistäkin aktiivisemmin yrittää polkea, tahrata ja vääräksi osoittaa.

Aamut ovat vaikeimpia

2011-06-17T11:31:00.002+03:00

Tunnen ihmisiä, jotka nousevat uuteen päivään melkein poikkeuksetta pieni hymynkare kasvoillaan. Heillä mieli on täynnä iloista odotusta kuin pikkulapsella, jolle jokainen päivä on seikkailu.

Minulle aamut ovat vaikeinta. Peiton alta kurkistaessa en näe valon pilkahdustakaan. Jos jotain odotan, niin korkeintaan pelonsekaisin tuntein mietin jaksanko, selviydynkö tänään. Sattuuko ja kuinka paljon ja tuotanko jälleen jollekin pettymyksen..

Aurinko paistaa, kissa leipoo peittoa ja koiranpentu tunkee tuhisten kuonoaan tyynyni alle. Periaatteessa kaikki voisi olla hyvin.. kun vain jaksaisin, pystyisin ja kykenisin..

Lohdullista on muistaa, että..

2011-06-16T15:19:00.005+03:00

.".armosta te olette pelastetut, ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.."

Lorottaa vääristä paikoista

2011-06-16T12:17:00.006+03:00

Yritin eilen etsiä päiväkirjaa. Ihan semmoista pahvikantista... Kun tuntui että tarvitsisin roskakoria, jonne pään sisällön tyhjentää. Ei löytynyt. On minulla niitä montakin, mutta minne lie tässä sotkussa ajautuneet, kun en ole niitä pitkään aikaan tarvinnut. Bloggaaminen on toiminut purkupaikkana.

Mies lähti eilen viikoksi työmatkalle ja heti alkoi tapahtua. Pari viikkoa sitten hän viimein (noin 150 pyynnön jälkeen) ahdistui "korjaamaan" rännin, joka maaliskuussa romahti talon nurkalta maahan. Eilen sattui sadekuuro juuri kun pyllistelin sen talonnurkan vieressä kukkamaata kitkemässä. Silloin alkoi kuulua epäillyttävää lorinaa ja kun katsahdin ylöspäin, näin, että ränni oli kyllä kiinni seinässä, mutta vesi lorisi suoraan katolta rännin vierestä maahan..

Kolmisen viikkoa sitten mies oli myöhään yöllä hammaspesulla, kun seinästä singahti häntä kohti yhtäkkiä kuuma vesisuihku. Suihku oli särkynyt ja jotain katkennut lämminvesiputken ja hanan liitoskohdasta.

Seuraavana päivänä yritettiin saada asiantuntija-apua, mutta sellaista ei siihen hätään ollut saatavilla ja niinpä puoliso taas yritti ylittää rajojaan ja vaihtoi ehjän hanan seinään itse. Ihailtava yritys, mutta eipä mennyt ihan putkeen sekään, vaan tänä amuna, kun olin suihkussa, hanasta irtosi kokonaan se osa, joka liittää suihkun letkun ja termostaattiosan toisiinsa..

Pitäisi tietysti olla onnellinen, ettei hajonnut mitään semmoista, jonka seurauksena vesi suihkuaa pitkin seiniä, ellei päähana ole kaiken aikaa kiinni, mutta...

Lisäksi ruohonleikkuri on rikki ja toimii vain pari minuuttia kerrallaan putputellen ja hyvin alhaisella teholla. Nurmikko ei silti odottele vaan kasvaarohjottaa estoitta hallitsemattomiin mittoihin.

Rehellisyyden nimissä voisin tietysti tähän perään kertoa pitkän esimerkkilistan omista epäonnistumisistani. Niitähän riittää, mutta nämä sattuvat olemaan nyt päällimmäisenä mielessä, koska näiden ongelmien ratkaisuun en taitaisi kyetä, vaikka pystyisin kiipeämään tikkaille ja kipeät käteni suostuisivat ruuvimeisselin kanssa yhteistyöhön. Tuommoiset korjausjutut eivät vaan ole sen paremmin miehen kuin minunkaan vahvinta alaa.

Monien muiden arkisten sattumusten ohessa nämä ovat viime aikoina saaneet minut pohdiskelemaan ihmisen rajallisuutta. Nykymaailma on niin monimutkainen, etteivät kaikki millään enää voi hallita kaikkia taitoja, joita arjessa tarvitaan. Monien selviytymistä rajoittaa myös erilaiset sairaudet.

Niin kauan kuin ihminen on nuori, terve, vahva ja kykenee oppimaan uutta on helppoa luottaa itseensä ja elämään. Heikkous on joillekin silloin jopa jotain marginaalista, pahimmillaan halveksittavaa ja häpeä, jota ei haluta edes nähdä, jotta ei tarvitsisi tiedostaa sitä, että rajallisia me kaikki loppujen lopuksi olemme - monin eri tavoin. Joillekin on vain turvallisuuden takia tärkeätä riippua kiinni ikuisen nuoruuden ja kaikkivoipaisuuden illuusiossa.

Toisaalta tuntuu huojentavalta, kun ei näin sairaana tarvitse enää pitää kulissia yllä ja saa "ihan luvan perästä" olla avun tarpeessa. Hieman pelottavaa on silti vaan se, että koska ketään ei ole auttamassa, eikä kukkarokaan varsinaisesti valuuttaa pursuile, elämäänsä on vähitellen alettava järjestää sellaiseksi, että jokapäiväisistä haasteista on mahdollisista selvitä..

En tiedä kuinka kauan huumoria piisaa. Tänään sentään vielä nauratti, kun sen rikkoutuneen suihkun vuoksi ähräsin multaisia varpaitani käsienpesualtaaseen vesihanan ulottuville. Ei mikään kovin esteettinen näky, mutta vielä se reuman kangistamista nivelistä huolimatta onnistui..Saa nähdä kuinka kauan.

Tirskahdus

2011-06-14T11:01:00.005+03:00

Huumorintajuni taitaa olla ilkeämpää kuin olen luullutkaan. Tirskahtelin nimittäin ääneen lukiessani tätä uutista. Siinä väitetään, että ylipirteät ihmiset kuolevat aikaisemmin kuin vähemmän pirskahtelevat.

Ensimmäisessä selityksessä moiselle tutkimustulokselle ei ole mitään hymyä nostattavaa. Ykkösselitys ilmiölle on nimittäin se, että ylipirteät ihmiset sairastavat usein kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja maaniseen vaiheeseen kuuluu monilla tuo ylitsepursuva energisyys, innostus ja iloisuus.

Ehkä se naurunpurskahdus pyrki ilmoille tuon jälkimmäisen selityksen kohdalla. On nimittäin sattunut itsellenikin joskus, että jonkun sietämätön pirtsakkuus on alkanut ottaa hermoon niin kovasti, että mieleen on pyrkinyt hyvinkin värikkäitä ja väkivaltaisia ideoita hänen hillitsemisekseen.

Ei sitä helppoa ole myöntää, sillä periaatteessa suon mielelläni ilon, riemun ja riehakkuudenkin muille ja kannustan ilonpitoon, minkä jaksan. Ehkä ne tapaukset ovatkin olleet lähinnä sellaisia, joissa se pirskahteleva osapuoli on osoittanut täydellistä empatian ja tilannetajun puutetta ja katsonut yhteisissäkin asioissa muista piittaamatta tilannetta omien ruusunpunaisten silmälasiensa läpi.

Sellaiset ihmiset ovat toisinaan kuin yliväsyneitä pikkulapsia, jotka riehuvat ja kikattavat melkein hysterian partaalla, kunnes tulee se mainostettu itku pitkästä ilosta (ja pieru pitkään nauramisesta). Siinä vaiheessa en yleensä enää heihin hermostu, vaan onnetonta tekee aina mieli lohduttaa...Se lättyyn läiskäyttäminen häilähtää todennäköisimmin mielessä siinä kovimpien kierrosten vaiheessa... joten juu-u, uskon kerrankin lukemaani, tutkimustuloksen selityksiä myöten..

Mustaa

2011-05-16T13:02:00.004+03:00

Mitä on toivo? Toivoa paranemisesta minulla ei ole, mutta entä paremmasta? Enää pitkään aikaan en ole uskonut siihenkään. Ehkä toisella puolella rajaa sitten..

Ympäristölle miellyttävämpiä ovat ne sairaat, jotka eivät valita, vaan salaavat kipunsa ja jostain ylimaallisesta lähteestä ammentavat voimaa kantaa edelleen kortensa kekoon valittamatta, uupumatta ja lamaantumatta. He ovat sairaita, joista ei edes huomaa, että he ovat sairaita. Minä en kuulu heihin.

Kävin lääkärissä. Sain uutta lääkettä. Auttoihan se, mutta tuotti jo viikon kuluttua niin pahoja sivuvaikutuksia, että hyöty jäi pienemmäksi kuin haitat. Tuntui, että sain hetkeksi toivoa. Kun kivut alkoivat kolmantena päivänä helpottaa ja uupumus hälvetä, pompin riemuissani tasajalkaa keittiön lattialla ja höpötin itsekseni : Mä en ookkaan laiska! Mä en ookkaan laiska!"

Muutaman päivän kuluttua oli toinen ääni kellossa. Olo oli kuin pikkulapsella, jolta oli viety tikkari kädestä. Ryömin useammaksi päiväksi peittojen alle maailmalta piiloon. Valitettavasti pahin viholliseni, tämä rähjäinen, särkevä kroppa, änkesi seuraksi peiton alle...

Ulkona kevät on kauneimmillaan. Puutarhatöihin tekisi mieli, mutta jaksan juuri ja juuri kävellä postilaatikolle ja takaisin...

Joskus tuntuu, että minun kannaltani toivo on ihan turha keksintö. Olisi parempi, jos valo ei pilkahtaisikaan, kun pian taas odottaa matka takaisin pimeyteen.

Onnellinen

2011-01-28T10:58:00.006+02:00

Tänä aamuna, juuri tässä hetkessä olen niin onnellinen, että en muista, milloin olisin tällaista viimeksi kokenut.

Monta pikkuista asiaa loksahti yhtä aikaa, hetkeksi, kohdalleen: Nukuin piiiiitkästä aikaa yöni kunnolla. Sormessa monta päivää pistänyt lasinpala suostui viimein tulemaan pois. Takkaa rumentanut tumma tahra alkaa lopultakin ,sinnikkään hankaamisen jälkeen, haalistua.

Läheisteni elämässä on tapahtumassa suuria ja positiivisia asioita. Suloinen koirani odottaa pentuja. Aurinko paistaa ja muistuttaa siitä, että on tulossa kevät.

Tunteet tulevat ja menevät. Tiedänhän minä sen. Aina ei ole helppoa osoittaa sormella, mistä mikäkin johtuu. Masennus esimerkiksi, ei ole pelkkä tunnetila. Ainakin minä uskon, että se on sairaus, kemiallinen häiriötila aivoissa, joka oirehtii monen muun vaivan lisäksi myös voimakkaana alakulona.

Koska minun sairauteeni ei kuulu nostetta antavat maaniset olotilat, tämmöinen valoisa, keveä ja lähes kivuton hetki on niin suurta ylellisyyttä ja ihme, että oli pakko tulla vuodattelemaan se tänne.

Tällaiset ohikiitävät hetketkin voivat olla toivonpilkahduksia, iloisia muistutuksia siitä, että synkeinäkin aikoina jossain ON valo ja viimeistään perillä kaikki kipu, murhe ja tuska päättyy. Niin on meille Sanassa luvattu.

Privaattijumala

2010-12-01T21:04:00.005+02:00

Puoliso antoi palautetta erääseen lehteen, joka viime aikoina on julkaissut useampia ateismia positiivisessa valossa esitelleitä juttuja. Hän halusi tietää, onko kyseessä tietoinen valinta ja lehden nykyinen linja ja kysyi sitä suoraan päätoimittajalta.

Vastaus oli ystävällinen ja asiallinen, mutta kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä toimittaja teki lyhyen asiakaspalauteviestin perusteella. Mies ei nimittäin millään tavoin tuonut esille omaa maailmankatsomuksellista näkemystään, mutta automaattisesti päätoimittaja oletti hänet vakaumukselliseksi kristityksi.

Itsekin toimittaja kertoi uskovansa Jumalaan, mutta ei sillä tavoin kuin kirkko opettaa. Hänellä oli kuulemma OMA JUMALA.

Tuo ilmaisu särähti taas kerran korvaani niin, etten tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Toki joku espanjalainen nainen kuulemma ihan hiljattain kirjasi auringon henkilökohtaiseksi omaisuudekseen ja päätti ryhtyä perimään käyttömaksuja aurinkokuntamme keskuksen eduista nauttivilta, mutta Jumalan pirstominen tai monopolisoiminen tuntuu jotenkin vieläkin absurdimmalta (ehkä siksi, koska kohdetta on, ainakin minun mielestäni, aurinkoakin vaikeampi määritellä).

Miten itseriittoisia me olemmekaan, jos kuvittelemme, että voimme valita, millaisen Jumalan tahdomme, yksilölliseksi räätäiltynä, kiusallisista piirteistä riisuttuna. Aivan kuin jumalia olisi olemassa monenlaisia ja eri tarkoituksiin erilaisille ihmisille.

Epäjumalia toki onkin, mutta ne ovatkin eri juttu. Itse kyllä mieluummin miellän olevani Jumalan oma kuin omaavani jumalan. Semmoisesta minijumalasta kun en usko tiukan paikan tullen kovin paljon selustatukea irtoavan.

Sibboleteista

2010-11-29T06:24:00.005+02:00

Kieli on mielenkiintoinen ja voimallinen väline. Todetaanhan se Isossa Kirjassakin monessa kohtaa.

Sanoilla voi hoitaa ja rikkoa, ohjata ja eksyttää, piilottaa ja paljastaa. Jotkut sanat ovat kuin matkalaukkuja tai pahvilaatikoita. Ne kätkevät sisälleen ison nivaskan henkilökohtaisesti tärkeitä muistoja tai sisältöjä, jotka kuuluvat tiettyyn aihepiiriin. Ne avautuvat vain niille, jotka tuntevat teeman.

Kun olen nyt jo pitkään ollut syrjässä kaikesta yhteisöllisestä toiminnasta - myös seurakunnasta - on entistä helpompi huomata ennen niin tuttujen alakulttuureiden koodikieli, avainsanat ja sävyt, jotka kuuluvat asiaan tietyissä tilanteissa. Niiden avulla on helppoa tunnistaa kuka on "sisällä" ja kuka ulkona, ketkä ydinjoukkoa ja kuka ei osaa vielä sanastoa täydellisesti.

Kun Jumalasta puhutaan, minua usein häiritsee ihmisten yliherkkyys "oikeiden" sanojen suhteen. Jo seurakuntatyöaikoinani otin toisinaan tietoisen riskin ja rikoin rajoja käyttämällä ilmaisuja, jotka eivät sopineet kontekstiin. Samaa jatkoin opettajan työssä.

Koin, että niin oli joskus helpompi erottaa olennainen epäolennaisesta ja kirkastaa sitä, mikä on tärkeää. Huolestuttavan usein inhimilliset traditiot ja pinnalliset rituaalit samastetaan virheellisesti asian ytimeen, joka kristinuskossa on kaikille sama: Kristuksen sovitustyö, riippumatta herätysliikkeestä tai kirkkokunnasta.

Kiusaantuneisuutta minussa herättää tiettyjen ilmaisujen rituaalinomainen toistaminen. Rukouksessa ymmärrän sen merkityksen meditatiivisen tunnelman ylläpitäjänä, mutta se, että jokapäiväisessä puheessa, kuulijasta riippumatta toistetaan ja hoetaan kristillisiä sanontoja, (jotka eivät välttämättä edes avaudu asiaan vihkiytymättömille) tuntuu minusta vastenmieliseltä.

Siinä on jotain ikävällä tavalla primitiivistä, lähes harhaoppista. Aivan kuin hokemalla tiettyjä ilmaisuja lausuttaisiin loitsuja, joilla manataan toivotunlaisia voimia paikalle. Tarkkaa lukua pidetään myös sanoista, jotka ovat kiellettyjä, koska niillä voidaan houkutella sitä vastakkaista voimaa.

Minusta Jumala ei ole niin pieni, eikä pikkusieluinen. Hän näkee syvemmälle, asian ytimeen, eikä hän ole ohjailtavissa meidän loitsuillamme. Rukouksessakin on mielestäni kyse jostain muusta.

En minä tarkoita, että pitäisi ryhtyä puhumaan rumia, venyttelemään hyvän maun rajoja tai tahallaan loukkaamaan ketään. Toivoisin vain, että ihmiset viestiessään enemmän ottaisivat huomioon kuulijan ja muistaisivat, että asioista voi puhua monella tavalla.

Omituisella kaanaankielellämme me kristityt joskus tarpeettomasti säikyttelemme kanssaihmisiämme. Uskosta ja Jumalasta voi minun mielestäni puhua monin eri sanoin. Ei Kolmiyhteinen Jumalamme ole kuin muinaisten luonnonkansojen Otso, jonka nimeä ei sopinut sanoa ääneen, ettei peto vaan kutsusta ilmaantuisi ja raatelisi karjaa.

Vaan eivät muutu tekommekaan tai sydämemme puhtaus siitä kummemmaksi, vaikka aina ja kaikkialla viljelisimme puheessamme kristillisiä fraaseja. Joskus voi käydä peräti päin vastoin , jos kielenkäytöstä tulee negatiivinen vallan käytön ja kilpailun väline (esim."minä olen hurskaampi tai oppineempi kuin sinä, kun nyt hoksasin käyttää tässä tätä ilmaisua").

Jumala näkee sydämeen ja mieleen, sanojen taa, todelliset tarkoitukset ja senkin, mitä emme osaa sanoiksi pukea. Toisten ihmisten vuoksi meidän olisi kuitenkin hyvä hioa sanallisia taitojamme ,sopeuttaa kielenkäyttömme tilanteen mukaan ja unohtaa taikauskoinen suhtautuminen sibboletteihimme.

Adventti alkaa

2010-11-28T10:04:00.004+02:00

Tänään iski oivallus: adventti on Jeesuksen tuloon valmistautumista ja juhlan odotuksen aikaa. Mikä siis sen toiveikkaampaa tohinaa.

Tänä vuonna olen ajatellut lähestyvää joulua allapäin, koska tulossa on mitä ilmeisimmin elämäni ensimmäinen jouluaatto, jota emme puolisoni kanssa vietä oman lapsuudenperheeni seurassa. Kun ketään ei ole tulossa ja joulunpyhistä on todennäköisesti tulossa samanlaista kökkimistä kahdestaan kuin muistakin päivistä, ei tee mieli edes kovasti laittaa kotia juhlavaksi.

Vanhemmat alkavat olla vaivoineen niin huonossa kunnossa, ettei pitkä autoilu aatoksi kummankaan tyttären luo houkuta. Me puolison kanssa emme puolestamme voi olla edes vuorokautta poissa kotoa, kun lemmikkieläimiä on jos jonkinlaista ja ne vaativat kokoaikaista huolenpitoa (lammasta, kanoja ja viittä kissaa ei voi oikein autoon mukaankaan pakata, vaikka koirat vielä voisikin).Olo tuntuu haikealta. Aivan kuin joulun taika ja juhlava tunnelma olisi lopullisesti menetetty.

Tietyssä mielessä lapsuudesta alkanut joulujen ketju särkyi jo muutama vuosi sitten, kun äiti joutui viettämään pyhät sairaalassa ja me muut pelkäsimme kaiken aikaa pahinta. Joulussa minulle on aina ollut tärkeintä oman perheen yhdessäolo ja rauhallinen tunnelma. Mitään erityisiä kristillisiä perinteitä emme ole sen vietossa vaalineet (emme tosin mitään kovin "jumalatontakaan")

Muutimme tänne uudelle kotipaikkakunnalle viime vuonna 12.12 ja vietimme joulun keskeneräisessä kodissa. Vanhemmat viettivät aaton meillä. Vaikka talo on kodikas ja viihtyisä, tunnen silti olevani täällä vain vierailulla ja kaipaan kotiin, vaikka en osaa sanoa missä sellainen tarkkaan ottaen voisi olla.

Tänään, kauniiden, keveiden lumihiutaleiden leijuntaa katsellessa tuli mieleen, että ehkä nyt on aika luoda uudenlaiset jouluperinteet. Loppujen lopuksi tämä matkamme maan päällä on lyhyt (tai pitkä) kuin lumihiutaleen putoaminen pilvistä maahan.

Mihinkään emme voi pysähtyä, emmekä takertua tähän maalliseen. Meille on tarjolla vain Jumalan lupaukset siitä, että häneen turvaten olemme matkalla kotiin.

Adventti on joulun lapsen odottamista, mutta myös sen päivän odottamista, jolloin Jeesus palaa maan päälle kaikessa kunniassaan noutamaan omiaan.

Vaikka joudun nyt kypsässä keski-iässä päästämään irti rakkaista traditioista ja vähitellen luopumaan monista muistakin asioista, jotain on, josta ei tarvitse päästää irti. Ehkä siitä löytyy jouluun konkreettisesti koettava lämpö ja tunnelma tästä eteenpäinkin. Toivon ainakin..

Se, mikä jää..

2010-11-03T15:27:00.005+02:00

Tätä blogia on viime aikoina tullut päiviteltyä vaisusti. Osasyy on se, että olen ollut hieman hämmentynyt siitä, että tämä lipsahti hengelliseksi blogiksi, vaikka alkuperäinen tarkoitukseni oli pohdiskella toivoon liittyviä näkökulmia laajemmalta pohjalta.

Nyt olen kuitenkin päässyt pulmastani yli. Sitä tovin pohdittuani totesin, että ehkä minulle vain on elämässä käynyt niin, että se kaikki muu, mistä joskus olen toivoa ammentanut on riisuttu pois: fyysinen voima, yhteiskunnallinen vaikutusvalta, tieto, henkiset kyvyt ja sosiaalinen verkosto.

Kaikki nuo ovat sairastelun myötä rapistuneet, jopa hankittu tieto on ehtinyt suurelta osin muutamassa vuodessa vanhentua. Nykyään kaikki muuttuu niin nopeasti. Ystävyyssuhteet ovat hoidon puutteessa näivettyneet ja muistin lisäksi myös sosiaaliset kyvyt tuntuvat heikentyneen.

Se ainoa, mikä on jäänyt jäljelle, ei riipu minun mieleni tai ruumiini kunnosta. Kaikkivaltias Jumala ei myöskään kysele suositusten tai ammattipätevyyden perään.

Ei minusta ole enää opettajaksi millään elämän alueella. Ei edes näissä hengellisissä asioissa. Vierellä kulkijaksi kyllä, rohkaisijaksi, kannustajaksi ja esimerkkitapaukseksi siitä, että Jumalalle kelpaa ilman meriittejä, hienoja oivalluksia tai ahkeraa puuhastelua.

Se, mikä lopulta jää, kun kaikki muu riisutaan, on Jumalan armo. Siinä saamme levätä.

Auttamisesta

2010-10-08T17:33:00.003+03:00

Isossa kirjassa puhutaan paljon auttamisesta, lähimmäisenrakkaudesta ja huonompiosaisista huolehtimisesta. Missään ei minun muistaakseni mainita, että avun tarvitsijoiden tulisi olla erityisen kunnollisia, kunniallisia ja arvollisia saamaan apuamme ja tukeamme - vaikka sillä tavoin on asiaa virheellisesti, kaikkina aikoina tulkittukin.

Tätä teemaa olen viime aikoina päätynyt pohdiskelemaan, kun olen törmännyt useampaankin avuntarvitsijaan, joiden kohdalla on melko ilmeistä, ettei heidän ahdinkonsa ole pelkästään onnettomien sattumien summa.

Monet vaikeat tilanteet, joihin ihmiset elämässään joutuvat, ovat ilman muuta osittain omaa syytämme. Oikeastaan ihan mihin vaan hätään ja vahinkoon voimme osoittaa osasyylliseksi uhrin itsensä (Mitäs osti niin kalliin talon, ettei selviytynyt veloistaan, Mitäs lähti vieraaseen maahan, Mitäs pihisteli vakuutuksissa, Miksei opiskellut pidempään, vaikka tiesi, että akateemiset löytävät aina paremmin töitä. Mitäs liikkui huonossa seurassa ja tuli raiskatuksi/ /ryöstetyksi/pahoipidellyksi/tapetuksi).

Vaan miten kävisi, jos Jumala viimeisellä tuomiolla ryhtyisi tivaamaan meiltä selityksiä kaikkiin niihin varomattomuuksiin ja typeryyksiin, jotka eläessämme johtivat meidän pahantekoon ja vaikeuksiin. En minä ainakaan siitä pussista itseäni pois osaisi puhua..

Viime aikoina olemme puolison kanssa ottaneet suurehkoja taloudellisia - ja muunkinlaisia - riskejä auttaaksemme ihmisiä, joilla on ollut taloudellinen hätä. Voihan se olla, että vielä poltamme näppimme, mutta silti en halua päästää irti ajatuksesta, ettei tätä maallista ja muuta hyvää, mitä meille kullekin on annettu, ole tarkoitettu pelkästään itsekkäisiin nautintoihimme.

Ilo ja rakkaus kasvaa ja leviää maailmassa jakamisen kautta. Antakaa niin teille annetaan. Leiviskäänsä ei pidä pankota sukanvarteen tai haudata maahan turvaan. Antaessaan ihminen harvoin köyhtyy, kun ei rikkautta voi sittenkään mitata pelkästään rahassa..

Sateenkaari

2010-08-04T12:05:00.002+03:00

Kun maisema tummuu ja tuntuu, että kesän lämpimät muistot taas liettyvät syksyn sateisiin, toivoa tarvitaan. Minua sateenkaari muistuttaa siitä, ettei Hän anna hukkua kenenkään, joka Hänen lupauksiinsa tarttuu ja niissä kiinni riippuu..

Kirsikankukka

2010-07-25T11:17:00.004+03:00

Tämä kappale oli pitkään yksi suosikkibiiseistäni. Yllättäen sen oli joku viimein ladannut YouTubeen, joten pitäähän se tänne esille laittaa. Tyhjänpäiväisiä rallatuksia on maailma pullollaan. Tällaisia lauluntekstejä toivoisin enemmän.

Elämän puutarha

2010-07-07T22:18:00.006+03:00

Elämä on siinä mielessä samankaltainen ilmiö kuin puutarha, ettei se tule koskaan valmiiksi. Jos asioitaan hoitaa hyvin, ne saattavat järjestyä - tavalla tai toisella - olosuhteitten rajaamissa puitteissa. Puutarhassa on sama juttu. Istutuksia voi suunnitella ja kasveja hoivata, mutta mitään takeita ei ole siitä, että perusteellinenkaan suunnittelu tuottaisi toivottua tulosta.

Joskus loppuu puutarhurilta voimat tai aika kesken. Toisinaan sää yllättää. Maaperä ei ole kaikkialla samanlaista, eivätkä kasvitkaan käyttäydy aina odotusten mukaan. Kasvu ja elämän kiertokulku on joka tapauksessa ihme, jota voimme olla vain vähän avittamassa. Paljon enemmän kuin jotkut tahtovat myöntääkään, se lopulta on "korkeemmas käres".

Tätä olen tänä kesänä puutarhatöissä mietiskellyt ja sitä, miten merkillinen puolitoistavuotinen itselläni nyt on takana elämänmuutoksineen ja jyrkkine vaihteluineen niin sääoloissa kuin toiveikkuuden asteessa.

Talvi oli täällä uudella kotiseudulla poikkeuksellisen kylmä, mutta sitä se taisi olla koko Suomessa. Merkillisen pitkä lämmin jakso toukokuussa pyräytti esimerkiksi kasvattamani tomaatit ennennäkemättömään kasvuvauhtiin. Nyt on sitten taas hellejakso ja kaikki kuivuu..

Puolitoista vuotta sitten kuvittelin, ettei elämässäni enää tulisi tapahtumaan mitään jyrkkiä muutoksia mihinkään suuntaan, korkeintaan loivaa alamäkeä loppuun saakka..Nyt näyttää siltä, että paljon suurempia muutoksia voi tapahtua ja on jo tapahtunut kuin osasin odottaa. Elämä yllättää....eikä valitettavasti aina positiivisesti.

Siksi ajatus siitä, että on yksi, joka pysyy samana kautta aikojen tuntuu aina vaan lohdullisemmalta. Hän joka on elämän meille antanut, luo jatkuvasti uutta. Kaikki on hänen turvallisessa kädessään. Mikä paha meitä siis voisi sillä tavoin vahingoittaa, ettemme siitä Hänen voimassaan selviäisi?

Näin on

2010-06-13T18:10:00.003+03:00

Päivän Sana

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

1. Kor. 13:1

Noin sanotaan tänään tuolla sanalaatikossa ja tuohon uskon kuin seinään. Tieto muuttuu ja katoaa, samoin voima ja kauneus. Maallinen mammona voi kadota hetkessä. Jopa eletty elämä voi haihtua ihmisen muistista, jos sairaus särkee persoonan ja riistää muistot, mutta yksi on joka kestää yli ajan ja paikan.

Rakkaus on valo, joka näyttää oikean tien. Se auttaa valinnoissa silloinkin, kun tarjolla on vain kehnoja ja vieläkin kehnompia vaihtoehtoja. Rakkaus hoitaa ja parantaa. Rakkaus kantaa yli vaikeidenkin aikojen. Ei todellinen rakkaus ole sokea, vaikka inhimillinen himo joskus onkin. Rakkaus päinvastoin auttaa näkemään totuuden ja se on kaunis, koska se on Jumalan luoma ja alunperin hyvää.

Toki helisevä vaski ja kilisevä kulkunenkin kuulostavat usein kauniilta. Kannustuspuheita ja tyhjiä lupauksiakin kai joskus tarvitaan uskoa ja toivoa nostattamaan. Lopun edessä ja ylikin ainoa mikä kestää on sittenkin rakkaus . Isä Jumala on se rakkaus ja Jeesus Kristus hänen Poikansa. Siitä iloitsen ja kiitän myös tänään.

Hyvä elämä

2010-06-06T11:49:00.004+03:00

Taanoin kävin terveyskeskuslääkärillä, joka yllätti kysymällä aionko todellakin viettää loppuelämäni eläen erakkona kaikkine näine sairauksineni vain odotellen mahdollisimman pikaista loppua.

Se sai minut taas kerran pohdiskelemaan, mitä onkaan hyvä elämä ja kuinka paljon meillä todellisuudessa lienee sen suhteen valinnan varaa.

Niin kovin mielellämmehän me nykyään ajattelemme olevamme aktiivisia, autonomisia toimijoita. Kuvittelemme tekevämme itsenäisiä valintoja ja tavoittelevamme asioita, jotka kumpuavat omista, yksilöllisistä tarpeistamme ja arvostuksistamme.

Itse uskon, että todellisuudessa olemme paljon enemmän kulttuurimme tuotteita ja vähemmän uniikkeja kuin haluamme uskoa. Haluamme asioita, joita meidät on opetettu tässä kulttuurissa ja historiallisessa tilanteessa haluamaan. Myös käsitys hyvästä elämästä on paljon enemmän sidottu aikaan ja paikkaan kuin muistammekaan.

Minua tämä ajatus jostain syystä lohduttaa. Ensinnäkin se muistuttaa minua siitä, että ainutlaatuisuutemme ja merkityksellisyytemme ei suinkaan kumpua siitä, mitä olemme onnistuneet suorittamaan ja saavuttamaan. Arvostuksethan joka tapauksessa muuttuvat (mitenkähän paljon mahdettaisiin tämän päivän Suomessa arvostaa esimerkiksi viktoriaanisen ajan ylhäisöneitien arvoja ja tavoitteita, jos semmoinen siveä, kirjonnan taitava, hyvään avioliittoon pyrkivä tyttöparka tänne aikakoneella kaapattaisiin)

Emme ole pelkästään valintojemme, imagomme ja arvojemme summa. Jumalan lapsina arvomme ja merkityksemme kumpuaa hänen luomistyöstään ja rakkaudestaan, ei siitä, mitä olemme itsestämme tai itsellemme tehneet.

Hyvä elämä puolestaan voi olla monenlaista. Elämisen ehdot ovat ihmisillä erilaiset, samoin odotukset. Toki oloa voi helpottaa se, jos onnistuu järjestämään odotuksensa ja mahdollisuutensa jonkinlaiseen tasapainoon niin, ettei jatkuva pettymyksen, vajavaisuuden tai vaille jäämisen tunne kalva mieltä.

Kipeänä, puutteellisena ja onnettomanakin voi silti mielestäni elää "hyvän elämän", jos se tarkoittaa sitä, että tärkeimmät asiat ovat järjestyksessä. Raamatun mukaan tärkeitä asioita on lopulta hyvin vähän tai peräti yksi ainoa: ihmisen yhteys elävään Jumalaan. Siitä kumpuaa hyvän elämän lähde, elävän veden virta, joka ravitsee pyrkimyksiämme, pesee pois syyllisyytemme ja antaa voiman kasvaa kohti valoa.

Se, että elän nyt tosiaankin lähestulkoon eristyksissä muista ihmisistä ja jonkun mielestä monin tavoin "tynkäelämää", ei ole kaikilta osin oma valintani. Kaikkea ei voi valita ja joistakin valinnoista joutuisi yksinkertaisesti maksamaan liian kalliin hinnan, jos niihin päätyisi..

Tuon lääkärikäynnin jälkeen tajusin kuitenkin sen, että hyvää elämää ei ole se, että onnettomana jatkuvasti kaipaa pois siitä, missä juuri sillä hetkellä on tai kokee alati pohjatonta syyllisyyttä riittämättömyydestään ja keskeneräisyydestään.

Toki tavoitteita ja kunnianhimoa on hyvä olla. Päämäärät antavat elämälle tarkoituksellisuuden tunnetta ja ryhtiä. Elämisen taitoa on kuitenkin asettaa päämääränsä sellaiselle tasolle, että edes jotkut niistä on mahdollista saavuttaa. Loputon epäonnistuminen ja mahdottoman tavoittelu on mielestäni aivan yhtä suurta ajan ja voimavarojen hukkaamista kuin päämäärätön ajelehtiminen ilman mitään pyrkimyksiä.

Vapauttavaa on silti huomata, että nämä ajalliset tavoitteet ovat enimmäkseen lopulta vain meitä ihmisiä varten. Jumala ei punnitse meitä saavutustemme ja meriittiemme mukaan. Maailmamme ei tarvitse romahtaa edes siinä tapauksessa, että jo tämän ajallisen elämämme aikana jokin tavoittelemamme päämäärä osoittautuukin vääräksi tai arvottomaksi.

Tärkeintä on yhteys Kristukseen. Siitä lähteestä kun ammennamme kaikki lyhyen ja pitkän tähtäimen suunnitelmamme voimme ainakin olla varmoja, ettei elämämme kulu hukkaan, vaikka emme mitään kovin näkyvää aikaan saisikaan.

Minulle hyvä elämä on siis riippumista kiinni siinä parhaassa asiassa, jonka tähänastisen elämäni aikana olen saanut löytää. Se , että se riittää, on ehkä nykyajan suorityskeskeisen eetoksen valossa outo ajatus, mutta minua se kantaa ja lohduttaa.

Surullista

2010-06-04T19:15:00.003+03:00

Viime päivinä on uutisissa kerrottu Vapaa-ajattelijoiden kampanjasta, jossa ihmisille on tarjottu vaihdossa pornolehtiä Raamatuista ja muiden uskontojen pyhistä kirjoista.

En yleensä jaksa kovin intensiivisesti seurata median kirjoittelua kirkkoon ja kristinuskoon liittyvistä aiheista (koska jutuissa mielestäni niin usein keskitytään sensaatiohakuisesti valittuihin epäolennaisuuksiin). Tämä kampanja kuitenkin herättää minussa kuvotusta ja syvää surua.

Ihmiset, jotka aktiivisesti markkinoivat hedonistista, ihmisruumista esineellistävää seksuaalisuutta terveellisempänä ja parempana vaihtoehtona kuin kristillinen moraali, ovat kyllä suoraan sanottuna pahan asialla. Mitä sitä kaunistelemaan ja kiertelemään.

Pornoteollisuus, ihmiskauppa ja seksibisnes ovat massiivisia rahasampoja, joiden tuotot eivät suinkaan mene vapaaehtoisesti ruumistaan käyttöön tarjoavien toimijoiden taskuun. Porno ei myöskään ole "normaalia" ja "terveellistä", vaikka sitä meille aktiivisesti eri tahoilta nykyään markkinoidaankin. Siihen liittyy väkivaltaa, hyväksikäyttöä, vastuuttomuutta ja ihmiselämän halventamista. Sanokoot moisen viihteen ystävät asiasta mitä lystäävät.

Yhteiskunnan yliseksualisoituminen ja seksuaalimoraalin etääntyminen kristillisestä perheihanteesta ei ole tuonut mukanaan ainakaan mitään vapautunutta onnelaa, jos tarkastellaan esimerkiksi seksuaalirikostilastoja ja erilaisten ruumiinkuvaan liittyvien häiriöiden yleistymistä.

Olennaista tässä asetelmassa on mielestäni nyt kuitenkin se, että kristillisessä kirkossa näyttää hajaannus vain lisääntyvän ja vastustajat käyvät hyökkäykseen. Seksuaalisuus on jälleen kerran hyvä käsikassara, koska se näyttää niin kovasti kansakunnan enemmistöä kiinnostavan. Meille täällä Suomessa uskonnonvastaisuus onkin aika uusi tilanne. Monessa muussa maailmankolkassa se on arkipäivää.

Joskus surullisista ja vastenmielisistä asioista voi kuitenkin seurata hyvää. Jospa tämmöinen kampanjointi nyt herättelisi meitä nukkuvia kansankirkon jäseniäkin pohtimaan mikä on todella tärkeätä, mihin haluamme uskoa ja sitoutua.

Jos vaihtoehtoina iltalukemiseksi tarjotaan Raamattua tai pornolehtiä, niin tottavieköön minä ainakin tartun vilkkaasti siihen Isoon Kirjaan, niin laiska kuin olenkin sitä yleensä lukemaan.

Lapsuusmuisto

2010-06-01T08:55:00.003+03:00

Tänä keväänä on päässäni soinut sitkeästi vanha nuoren seurakunnan veisu, johon ehdin seurakuntatyövuosinani niin perusteellisesti kyllästyä, ettei sitä silloin olisi saanut soimaan väkisinkään. Nyt on kai aikaa kulunut tarpeeksi ja puhkilaulettu tuntuu taas koskettavalta ja rakkaalta.

Tietääkseni sanoittaja Mirjami Lähteenkorva on kirjoittanut tekstinsä todellisen kokemuksen pohjalta. Jostain muistan kuulleeni, että se lapsikin, joka lauluun inspiraation antoi, olisi nykyään melko julkisessa ammatissa (tohtori Pekka Puska).

Minulle erityisen tärkeää on ollut se, että sama ihminen, joka kertoi kenestä tuo laulu olisi kirjoitettu, väitti sen saaneen alkunsa siinä samassa kirkossa, jonka seinän takana Vaasan Palosaarella aikoinaan kävin päiväkerhoa.

Oli miten oli, tänä keväänä olen saanut ihailla uuden kotini pihalla kaikkea sitä, mitä olen aina rakastanut: suuria, vanhoja omenapuita, syreenipensaita, sammaloituneita kiviä ja nurmikkoa, suuria kuusia ja toistasataa vuotta vanhoja koivuja ja pieniä kukkasia siellä täällä.

Kaiken tämän keväisen vihreyden ja sydäntä kouraisevan kauneuden keskellä olen ollut hyvin väsynyt ja kaivannut salaa kotiin. En kuitenkaan minnekään maalliseen paikkaan, vaan sinne jonnekin, jonka toivon odottavan edessäpäin.

Tämä laulu tuntuu kiteyttävän nyt kaipaukseni osuvasti:

Kirkossa

Dust in the wind

2010-05-15T18:11:00.001+03:00

Suvaitsemattomuudesta

2010-05-11T15:12:00.003+03:00

Vuonna kivi ja keppi, kun olin nuori, suvaitsevaisuudesta ajateltiin toisin. Ehkä sille ei ollut yhtä suurta tarvettakaan silloin, kun vielä elettiin suhteellisen suljetuissa yhteisöissä ja yhtenäiskulttuurissa.

Aika usein muistan kuulleeni varoituksia, joiden sisältö oli suunnilleen "seura tekee kaltaisekseen". Myös seurakunnan nuorisotoiminnassa varoiteltiin huonon seuran turmelevasta vaikutuksesta ja ryhmäpaineesta, joka saattaa houkutella sellaisiin tekoihin, joihin ei yksin ajautuisi.

Seurakunnan kokoontumisiin osallistumiseen kannustettiin samoin perustein. Ryhmäpaineen sijasta siinä yhteydessä puhuttiin tietenkin tuesta, esimerkistä rohkaisusta, hengellisen kodin turvallisuudesta jne.. Yhtä kaikki meikäläistä ovat aina ahdistaneet kaikenlaiset kiinteät ryhmät - tarjosivat ne sitten painetta hyvään tai pahaan.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ajatella yhteisön ja vuorovaikutuksen merkityksestä toisin, ehkä vähemmän itseriittoisesti. Niin monet asiat ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet. Yhteiskunnassa yhteinen arvopohja on jatkanut murentumistaan, yksilöllistymiskehitys on edennyt ja traditiot menettäneet merkitystään. Eräissä piireissä (joissa siis itse olen liikkunut) vaikuttaa tilanne jo siltä, että suvaitsevaisuudesta on tullut uusi velvoite ja pakkopaita.

Monien mielikuvissa ahdasmielisyys liittyy uskonnollisuuteen ja suvaitsevaisuus sekä avarakatseisuus järkiperäiseen tieteelliseen maailmankuvaan tai kaikenlaisille virtauksille avoimeen "new age -ajatteluun". Itse olen kuitenkin tihenevään tahtiin tömännyt ihmisiin, jotka valtavan vihan ja paatoksen kyllästämänä hyökkäävät perinteisellä tavalla uskovia kristittyjä vastaan. Ahdasmielisyys paistaa niissä tapauksissa siis ihan jonkun muun asenteesta kuin kirkon ja kristittyjen, joita kohtaan nämä aggressiotaan ilmaisevat.

Media nostaa mielellään kirkosta esille nimenomaan negatiiviset skandaalinaiheet ja monet itseään henkisinä tai jopa hengellisinä pitävät ihmiset myöntävät mieluummin uskovansa vaikka alkuaineiden energiavärähtelyjen ihmeitä tekevään voimaan kuin kansankirkkomme Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Itse olen myös pyrkinyt olemaan trendikkäästi suvaitsevainen ja keskusteluissa kohteliaasti nielemään eriävät mielipiteeni aina silloin, kun tuntuu, ettei rakentavalle keskustelulle ole käsillä oikea aika ja paikka.

Nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Ilkeä, aggressiivinen tai epäkohtelias ei tarvitse kenellekään tahallaan olla, mutta ei myöskään vapaaehtoisesti hankkiutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden uskomukset ja puheet sotivat omaa arvomaailmaa vastaan. Kaikenlainen vuoropuhelu ei ole hedelmällistä ja joskus vaikeneminen voidaan erheellisesti tulkita hyväksynnäksi. Enää en halua sellaista viestiä lähettää.

Olen siis siivonnut esimerkiksi suosikkiblogeistani pois sellaiset, joiden tekstit toistuvasti ovat olleet ristiriidassa syvimpien arvojeni kanssa. Tuttavapiirihän minulla onkin jo niin suppea, että siellä ei kovin kummoisia uskonsotia aikaan saada. Kissoissa ja koirissa kun nämä kysymykset eivät taida intohimoja nostattaa.

En usko, että minulla tämänkään jälkeen tulee olemaan ongelmia erilaisten ihmisten kohtaamisessa. Yhtä kunnioittavan ja ystävällisen kohtelun ansaitsevat mielestäni kaikki ihmisolennot vakaumuksestaan ja muista ominaisuuksistaan riippumatta. Pinnallista tuttavuutta läheisempiin tekemisiin en silti aio enää kenenkään "vakaumuksellisen ateistin" tai mielestäni vahingollisia asioita ajavan henkilön kanssa ryhtyä.

Suvaitsevaisuus on aika monipiippuinen juttu. Ehkä sitä pitäisi pohtia enemmänkin..

Bogiystävä on poissa

2010-05-07T14:07:00.002+03:00

Rakas blogiystävä Leena on poissa. Luin uutisen vasta tänään, koska tahtomattani olen joutunut pysyttelemään pari päivää poissa verkosta.

Eilen ajelimme viimeisen muuttokuorman kanssa Leenan lapsuusaikaisen kotikaupungin halki. Taivaanrannassa näkyi uhkaavan näköisiä tummia pilviä, mutta lakeudella paistoi aurinko. Ajattelin häntä ja hänen perhettään. Taisin huokaista hiljaisen rukouksen korkeuksiin ja mietin jälleen kerran, miten paljon maailmassa onkaan asioita joiden mieltä ja ja tarkoitusta emme ymmärrä.

On helpottavaa uskoa, että sellaiset asiat saamme jättää Korkeimman käsiin. Surun ja tuskankin keskellä meillä on lohdutus ja toivo silloin kun uskomme asiamme Taivaallisen Isän haltuun. Rukoilen jaksamista Leenan läheisille ja omaisille. Itselleni hänen teksteistään ja kommenteistaan jäi lämmin muisto.

Pelosta

2010-05-03T02:01:00.006+03:00

Puoliso on työmatkalla muutaman päivän. Siinä ei ole mitään uutta tai omituista. Olemmehan me asuneet eri paikkakunnillakin melkein yhdeksän vuotta avioliitostamme. Yksinoloa on siis tullut harjoiteltua.

Eilen illalla koin kuitenkin jotain ennalta arvaamatonta. Kun puolen yön jälkeen kävin ulkoiluttamassa koiria, minua alkoi yhtäkkiä pihalla pelottaa. Pimeässä lähestyi harmaa hahmo. Oman koirani käytöksestä arvasin sen toiseksi koiraksi. Komensin vierasta lähtemään ja kiskoin oman nelitassuiseni kiireesti oven taa turvaan.

Vankkojen hirsiseinien suojassa huomasin pelkääväni edelleen: tulevaisuutta, vaikeita asioita ja ihmisiä, joiden kanssa pitäisi kyetä yhteistyöhön, kipua, vanhenemista, avuttomuutta ja ties mitä.

Tähän mennessä en ole ollut erityisen arka tai pelokas ihminen. En ole kammoksunut pimeää, enkä vieraita koiria, en yliluonnollisia, enkä lihallisia mörköjä. Väkivaltaakaan en ole osannut pelätä edes silloin, kun siihen olisi ollut ilmeistä aihetta. Mikä nyt on muuttunut?

Vieläkään en tunnista itsessäni kuoleman pelkoa. Kipua ja avuttomuutta sen sijaan pelkään sitä enemmän, mitä enemmän siitä päivittäin kokemusta kertyy. Pelkään pahantahtoisia ihmisiä, juonittelua ja sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa, koska tiedän, etten enää pysty puolustautumaan, enkä puolustamaan omiani.

Hieman yli kymmenen vuoden takaa muistan tapauksen, jossa on jotain itselleni syvästi symbolista. Vähän matkan päässä kodistamme oli talo, jonka pihalla pidettiin irrallaan kahta saksanpaimenkoiraa. Toinen niistä käyttäytyi usein uhkaavasti ihmisiäkin kohtaan, mutta aivan erityisesti ne inhosivat meidän suomenlapinkoiraamme.

Kerran, kun olin ulkoiluttamassa sitä, ne hyökkäsivät pihaltaan maantien toiselle puolelle ja jäivät parin metrin päähän murisemaan kuin valmiina hyökkäykseen. Siinä hetkessä muistan murehtineeni lähinnä sitä, pystynkö tarpeen tullen satuttamaan niitä koiria, vai säälinkö niitä liikaa niin, että ne ehtivät repiä minut toimintakyvyttömäksi. Pientä huiskuhäntääni en aikonut niiden antaa satuttaa.

Astuin määrätietoisesti niiden ja oman koirani väliin ja karjaisin "EI". Vanhempaan se näytti tehoavan, mutta nuorempi selvästi epäröi. Onneksi niiden omistaja juuri silloin, silmin nähden huolestuneena, juoksi talosta ulos niitä komentamaan.

Tänään kaivoin muistoistani tuon tapauksen ja totesin, ettei minusta taitaisi enää olla tuollaiseen, eikä niihin moniin muihin vastaaviin tilanteisiin, joihin olen harkitsematta syöksynyt.

Rapistuva keho ja hiipuvat voimat muistuttavat itsestään niin selkeästi, että mieli ei enää suuruudenhulluimpinakaan hetkinään voi unohtaa näitä rajoitteita. Löytyisiköhän siitä selitys myös näille yllättäen ilmaantuneille peloille.

Nuorempana sitä ei aina muista omaa haavoittuvuuttaan ja niin kauan kuin henkilökohtaista kokemusta tajunnan räjäyttävästä kivusta ei ole olemassa, sitä ei ehkä tule edes pelänneeksi. Voi niitä onnekkaita, jotka saavat säilyttää päiviensä loppuun saakka turvallisen illuusion särkymättömyydestä ..

Kirjoitan, siis olen olemassa

2010-05-01T17:51:00.003+03:00

En osaa edes kuvitella, miltä kulunut vuosi tästä taaksepäin muistoissani vaikuttaa (jos elämä jatkuu). Tällä hetkellä tuntuu, etten koskaan ole voinut fyysisesti ja psyykkisesti huonommin.

Järkytyn ja paheksun omia ajatuksiani, kun toisinaan toivon itselleni syöpää tai muuta sairautta, joka ensinnäkin auttaisi lähimmäisiäni hyväksymään tämän voimattomuuteni ja toisekseen tarjoaisi lähitulevaisuudessa siitä kunniallisen ulospääsyn.

Pitkään olen ollut hyvin kipeä, väsynyt ja huonovointinen. Voimat eivät ole riittäneet käsillä olevien haasteiden selättämiseen. Nyt on masennus päällimmäinen ongelma ja sen suhteen olen täysin keinoton.

Ymmärrän silti läheisiäni. Ärtyisin ja väsyisin minäkin, jos toinen ilman mitään näkyvää syytä heittäytyisi kuukausiksi tai vuosiksi zombiksi sohvannurkkaan. Fyysistä tai psyykkistä kipua ei voi mitata, eikä voimien tai voimattomuuden määrää. Monien mielestä se ulospäin näyttää pelkältä laiskuudelta ja saamattomuudelta.

Joillekin sairauksille sosiaalinen yhteisö antaa leiman, joka saa ihmiset suhtautumaan niihin kauhistuneen vakavasti. Kuoleman läheisyys pelottaa useimpia enemmän kuin elämän loppuun kestävä hivuttava tuska. Itse valitsisin epäröimättä sen kunniallisen kuoleman nyt, kun olen jo viisitoista vuotta saanut tätä jatkuvaa kipua kokeilla.

Häpeän tunne on musertava. Se on tärkein tekijä, joka tällä hetkellä saa harkitsemaan itsemurhaa. Usko Jumalan armoon ja rakkauteen puolestaan on ainoa syy jättää aie toteuttamatta. Se, että Hän jaksaa, eikä hylkää, vaikka kaikki muut väsyisivät, pitää minua edes jollain tavalla tässä elämässä kiinni. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että minä en ole sinnikäs, urhea ja ympäristöystävällinen potilas. Minä en jaksa hoitaa arkisia velvollisuuksiani, enkä teeskennellä, että kaikki on hyvin.

Muita ihmisiä elämässäni ei lähimpien sukulaisteni lisäksi enää juuri ole. Nimenomaan siksi, etten jaksa esittää. Kun kesken kaiken on juostava kahvipöydästä oksentamaan verta tai on sanottava, että en nyt voi tulla elokuviin, koska istuminen penkillä sattuu niin kovasti, on helpompi jäädä kotiin kuin edes yrittää saada toinen ymmärtämään.

Joka päivä silti kirjoitan. Joskus tuntuu, että se on ainoa asia, joka vakuuttaa itsenikin siitä, että olin elossa vielä eilen ja näköjään myös tänään, koska blogi on päivittynyt. Kirjoitan, siis olen olemassa.

Perusteetonta toiveikkuutta

2010-04-30T16:41:00.005+03:00

Telkkarisarjassa House, nihilistinen ja katkera keskushenkilö lausahti eilen, että "Perusteeton toiveikkuus oirehtii uskontona". Minua tuo synkkä tokaisu rupesi tahattomasti naurattamaan.

Oikeastaan en pidä lainkaan siitä sarjasta. Vaikka pääosan esittäjä on taitava ja sympaattinen, itse roolihahmo on kirjoitettu vastenmielisen egoistiseksi ja kyyniseksi. Yhteistä Housen hahmolla ja itselläni on kuitenkin tämä krooninen kipu ja kyvyttömyys käsitellä ongelmiaan rakentavalla tavalla. Ehkä senkin vuoksi tunnen enemmän sääliä kuin inhoa sitä hahmoa kohtaan.

Tavassa jolla tohtori House siinä sarjassa kerta toisensa jälkeen joutuu vastakkain tapahtumien kanssa, jotka saavat muut nöyräksi elämän ihmeen edessä, mutta hänet kieltämään koko tuonpuoleisen mahdollisuuden on mielestäni jotain surkuhupaisaa ja puhuttelevaa.

Juonen kokonaisuudesta irrotettuna tuo lause sai minut oudolla tavalla hyvälle mielelle. Hoksasin nimittäin ajatella, että jos noin on, niin sittenhän minussa on vielä ripaus toiveikkuutta jäljellä, vaikka luulin sen jo aikoja sitten kuluttaneeni loppuun. Uskoani en nimittäin ole kadottanut, vaikka toivon paremmasta elämästä tässä ajassa olenkin jo heittänyt. Toivo se on perusteetonkin toivo ja pitää ainakin jollain tavoin pään pinnalla tässä synkkyyden suossa.

Ehkä noita Housen kaltaisia ihmisiäkin odottaa vielä suurenpuoleinen yllätys, kunhan matkan päähän päästään. Eipä sitä voi vielä tietää, mutta uskoa ja toivoa voi..

Toivomisesta

2010-04-27T12:59:00.007+03:00

Joihinkin lyhytkestoisiin psykoterapioihin, kuuluu menetelmä, jossa asiakasta pyritään pukemaan sanoiksi tai kuviksi omia toiveitaan. On erilaisia "aarrekarttamenetelmiä", ja mielikuvaharjoituksia, mutta yksinkertaisimmillaan voi vain kysyä itseltään, mitä tekisin, jos kaikki ongelmani yhtäkkiä poistuisivat.

Menetelmän perimmäinen tarkoitus (tai salakavala taka-ajatus) on tietenkin saada ihminen pohtimaan, miksi niitä asioita ei voisi toteuttaa kaikista jäljellä olevista ongelmista huolimatta ja se minua niissä menetelmissä vimmastuttaa. Ei nimittäin voi, kun ei ole voimia ja sillä hyvä. Vaikka kuinka yrittäisin toivoa ja ajatella optimistisesti, fyysiset, henkiset ja taloudelliset voimavarani eivät sillä moninkertaistu.

Minä en ole koskaan noista tempuista innostunut, mutta ehkä kannattaisi. On fiksua ottaa kaikki keinot käyttöön erityisesti silloin, kun konsteja ei ole paljon tarjolla. Sitäpaitsi paremman elämän visualisointi tai toiveiden julki tuominen tuskin aiheuttaa näissä oloissa mitään vahinkoa kenellekään (ellei sitten satu unelmoimaan jostain laittomuudesta ja lähde julistamaan sitä kaikille).

Olen ennenkin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten jotkut kokevat toivomisen tuovan elämäänsä valoa ja auttavan jaksamaan vaikeita asioita. Ehkä juuri siksi olen jättänyt toivomisen toisille, koska minulla se vaikuttaa päin vastoin. Toivominen kuluttaa energiaa ja masentaa siksi, että pettymyksiä on niin raskas kestää.

Olin iloisesti yllättynyt, kun filosofi Maija-Riitta Ollila vastasi taannoin jossain keskusteluohjelmassa Maarit Tastulan esittämään kysymykseen optimismin tai pessimismin paremmuudesta niin, että pessimismissä on paljon hyvää. Se auttaa varautumaan siihen, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Toisaalta optimistit ovat innokkaampia ryhtymään uusiin kokeiluihin. Ymmärsin, että ehdotonta paremmuutta ei Ollilan mielestä voi ratkaista kuin ihminen itse. Parempi suhtautumistapa on se, joka itselle paremmin sopii ja kuluttaa vähemmän energiaa.

Tuntui hyvältä kuulla jonkun arvostetun henkilön julkisuudessa viimeinkin sanovan ääneen, että positiivisen ajattelun voimasta vouhotetaan nykyään aivan liikaa. Se ei ole mikään ihmelääke kaikkiin ongelmiin, eivätkä pulmat pelkällä toivomisella ja puuhakkuudella ratkea, mutta eivät toisaalta masennuksessa rypemiselläkään.

Omassa mielessäni tuon keskusteluohjelman teemat yhdistyivät sopivasti eilen esitettyyn Silminnäkijä -dokumenttiin, jossa pohdittiin sitä, miksi niin monet nuoret nykyään päätyvät suoraan koulun penkiltä masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Siinäpä pulma, jota ei sen paremmin pakkokeinoilla kuin pelkällä optimismillakaan ratkaista. Toivoa silti aina sopii..

Veitsen terällä

2010-04-20T13:26:00.006+03:00

Pahoittelen, etten ole vähään aikaan saanut vastattua kommentteihin. Luen ne kyllä moneen kertaan ja arvostan niitä tavattomasti. Tällä hetkellä en vaan saa sanoja asettumaan sellaiseen järjestykseen kuin haluaisin. Koko olemassaolo tuntuu juuri nyt tasapainottelulta veitsen terällä. Naarmuja ja syvempiäkin viiltoja tulee hankittua ja aiheutettua ihan tahtomattaan. Sanat eivät suostu asettumaan haluamaani järjestykseen: ilmaisemaan iloa ja kiitollisuutta, vaikka tiedän sen jossain syvällä pojavirtana kulkevan. Pimeys ja ahdistus puskee terävinä kulmina lauseista läpi.

Tämän päivän sana tuossa laatikossa ei voisi taas parempaan päivään osua. Tähän tartun ja tässä riipun, kun en nyt muutakaan voi, enkä jaksa:

Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.

2. Kor. 12:9 (KR33/38)

Mietteitä itseriittoisuudesta

2010-04-18T22:16:00.003+03:00

Edellisen tekstin kommenteista tuli mieleen tämä kuva. Se ei ole minun ottamani, enkä valitettavasti muista, mistä olen sen mukaani poiminut. Se kertoo joka tapauksessa mielestäni jotain tärkeää. Tuntuu hyvältä lukea toisten ajatuksia ja kuulla, että omat sanat ovat joskus jotain muuta koskettaneet. Olla joku jollekin - edes joskus, hetken ajan. Kaipa se on aika yleismaailmallinen toive.

Jossain sataa parhaillaan tuhkaa. Täällä meillä räntää ja lunta. Ihmiset tuntuvat olevan hämmennyksissään luonnonilmiöiden äärellä. Joidenkin mielestä näin kylmän talven jälkeen kasvihuoneilmiöstä on turha puhua. Keskimäärin kuulemma talvi ei silti ole ollut maapallolla poikkeuksellisen kylmä. Me suomalaiset ja muut kylmyyttä osaksemme saaneet katsomme asiaa taas hiukan liian subjektiivisesta näkökulmasta.

Juuri näkökulmien kapeutuminen ja kohtuuton subjektiivisuus minua tässä omassa eristäytyneisyydessäni eniten huolestuttaa. Todellisuudentaju helposti vääristyy, jos vaikutelmiaan ja ajatuksiaan ei koskaan vertaile toisten kanssa. Toki voi lukea kirjoja ja katsoa elokuvia, mutta se ei ole sama asia kuin elävän ihmisen kohtaaminen kasvokkain ja keskustelu, jossa toisen viesteihin on mahdollista reagoida välittömästi.

Äärimmäiseen subjektiivisuuteen ja itsekkyyteen ihminen voi ajautua muistakin syistä kuin liiallisen yksinolon seurauksena. Joillakin on vaan tarve olla aina oikeassa, käyttää valtaa ja osoittaa ylemmyyttään. Joiltakin puuttuu tyystin kyky ja halu kuunnella toisia, ottaa vastaan se, mitä muilla voisi olla annettavana.

Liiallisesta itseriittoisuudesta seuraa kuitenkin helposti yksinäisyys. Besserwisser ei kerääkään ympärilleen aidosti ihailevaa kuulijakuntaa, vaan ihmisiä, jotka nyökyttelevät hyväksyvästi päästäkseen helpommalla ja poistuvat paikalta niin nopeasti kuin mahdollista.

Mieheni työhuoneen verholistaan on maalattu nuottiviivasto, johon on tulossa nuotinpätkä. Kun kysyin, mikä kappale siihen on tulossa, hän kertoi, että se, nykyään virsikirjastakin löytyvä laulu, jonka (ainakin jonkin version) tekstissä sanotaan:

"Herra elämääni valvo, etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten.
Herra auta aina, etten ketään paina, etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.
Tule sydämeni. Ohjaa askeleeni. Etten väisty silloin, kun taas kutsun saan."

Siihen rukoukseen minäkin tahdon tänään liittyä.

Vastahakoisen raahustajan surullisia mietteitä

2010-04-11T11:34:00.005+03:00

Ulkona on mitä kaunein kevätpäivä. Järki sanoo, että olisi paljon aihetta iloon. Sydän käpertyy silti kasaan ja itkettää. Tämä oma nimetön suruni on viime viikkoina kasvanut päivä päivältä. Sen lisäksi itkettää nyt Leenan ja kummitätini vointi. Molemmat taistelevat syöpää vastaan, eikä tilanne näytä hyvältä.

Lohdullista on se, että molemmat turvaavat Jeesukseen ja siksi jaksavat tarttua toivoon ja valoon. Jotkut ovat myös saaneet syntymälahjana luonteenlaadun, joka auttaa pitämään elämästä kaksin käsin kiinni ja rohkaisemaan muita vielä silloinkin, kun oma tilanne näyttää jo toivottomalta.

Usein olen miettinyt, mikä tarkoitus mahtaa olla sillä, että yksikään näistä omista sairauksistani ei tähän mennessä ole osoittautunut nopeaan kuolemaan johtavaksi, vaikka tutkimusvaiheessa sellaista on epäilty ja itse olen monesti sitä salaa toivonut.

Miksi sellaiset ihmiset, jotka haluaisivat elää ja joilla olisi vielä annettavaa, otetaan pois ja minunkaltaiseni vastahakoiset, päivästä toiseen raahustajat jatkavat täällä taivaltaan. Kaikkiin kysymyksiin ei ole tarjolla vastauksia.

Olenhan minä toki jo kauan sitten sellaiseen ajatukseen päätynyt, että jos en kerran vielä pois pääse, parasta olisi yrittää hoitaa tämä pesti loppuun niin hyvin kuin taidan. Jos ei tästä elämästä itselleni iloa irtoa, niin ainakin voisin yrittää olla avuksi ja iloksi toisille. Siinä samalla voisi niitä ilonpisaroita ehkä roiskua omaankin niskaan.

Sekään ei vaan meinaa luonnistua. Pelkkä hyvä tahto ei nimittäin riitä. Pitäisi tehdä jotain konkreettista. Sitäpaitsi ihmisten auttaminen ja ilahduttaminen sujuu paremmin silloin, kun on jonkinlaisessa kontaktissa ihmisten kanssa. Erakolta se ei onnistu...

Teepussiviisautta

2010-04-08T11:22:00.004+03:00

Jossain blogeistani olen jo tunnustanutkin, että olen hurahtanut "teepussiviisauksiin". Omassa kodissani sitä laatua ei käytetä, mutta vanhempien luona käydessä nautin, vähintään yhtä paljon kuin teestä, niistä aforismeista, joita heidän käyttämänsä teelaadun pussinpidikkeessä lukee.

Viime kupposesta löytyi tämmöinen ajatus:

Sielu sairastuu,
kun sydän ja järki
kadehtivat toisiaan.
-Tarmo Palonen-

Se puhutteli minua syvästi, mutta haluan makustella sitä vielä, ennen kuin kirjoitan jotain sen herättämistä pohdinnoista. Merkitsen sen nyt vaan tänne itselleni muistiin, jottei hyvä lause unohdu. Ehkä siinä on ajatuksentynkää jollekin toisellekin.

Pääsiäisen jälkeen

2010-04-06T11:41:00.005+03:00

Takana pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Itse vietin sen vanhassa kodissa muuttopuuhissa roskia ja tavaroita lajitellen. Mies vietti hiljaista viikkoa uudessa kodissa eläinten hoidon ja töiden parissa ja kulki ahkerasti kirkkotilaisuuksissa sekä kuulijana että esiintyjänä.

Vanhan kodin pihalla kevät oli jo pitkällä. Sulanut lumi paljasti haravoimattomat lehdet ja muun ryönän. Läheisellä pellolla kurjet huutelivat ja kottaraisetkin olivat palanneet tutkailemaan synnyinpönttöjään. Onhan niitä meillä siellä pesinyt joka vuosi kaikkien niiden 17 vuoden ajan, jotka siellä asustelimme. Uuden kodin pihalla talvi pitää vielä maisemaa otteessaan. Lunta on sadellut lisää ja yöt ovat kylmiä, vaikka päivisin aurinko ja sade yrittävät vuorotellen kinoksia sulattaa.

Uudessa kodissa kaikki peilit ovat huoneiden perällä, hämärissä loukoissa, kaukana ikkunoista. Vanhassa kodissa vessaan paistoi kirkkaasti aurinko, joka paljasti peiliin katsoessa muutaman kuukauden kuluessa suupieliin ilmestyneet syvät rypyt ja paljon uusia harmaita hiuksia.

Vanhempieni luona Jehovan todistajat käyvät ahkerasti tekemässä käännytystyötään. Äitini lukee innokkaasti heidän julkaisujaan ja se saa minut toisinaan hieman huokailemaan. Tunteelliseen ihmiseen antaumuksellisten vapaaehtoityöntekijöiden kohtelias käytös ja aidolta vaikuttava huoli lähimmäisten sieluista on tehnyt vaikutuksen. Se äitiäni silti jälleen kerran hämmästytti, että Jeesuksen sovitustyö ja ristinkuolema eivät heidän mielestään ole juhlimisen arvoisia asioita sen paremmin kuin joulukaan. Yritin painottaa hänelle, että siinä ollaankin kristinuskon peruskysymysten äärellä, kun mietitään, mikä on Jeesuksen merkitys . Olisiko se sittenkin juhlimisen arvoinen asia.

Eipä silti näyttänyt kovin juhlavalta viikon ajan iltaisin yöpymään tuleva tytärkään römppäisissä siivoustamineissaan ja tukka takussa. Siinä siivoillessa minulla oli paljon aikaa miettiä suhdettani kristillisiin juhlaperinteisiin ja huomasin taas kerran, että en siinä(kään) suhteessa ole sellainen ihminen kuin haluaisin olla. Vaikka pelastussanoma on elämäni tärkein asia, en silti viihdy kirkossa ja seurakunnan tilaisuuksissa. En jaksa kovinkaan paljon pitää yllä juhlaperinteitä, en siivota, leipoa ja juhlistaa kirkkovuoden eri merkkipäiviä.

Minun elämäni tuntuu olevan päivä päivältä vaivalloisemmaksi käyvää rämpimistä, hidastuvia askeleita ja harmaantuvia hiuksia. Usko ja luottamus Korkeimpaan kulkevat silti syvänä pohjavirtana kaiken rähjäisyyden ja keskeneräisyyden alla. Kevät, uusi elämä ja ylösnousemuksen toivo kajastavat toivon valona jossain edessäpäin.

Nyt on katoavaisuuden aika. Se mikä on virheetöntä, ehjää ja iankaikkista valmistuu joskus myöhemmin..

Rukouksesta

2010-03-17T12:12:00.004+02:00

Tänään rukoilluttaa tavallistakin hartaammin. Tätini Ruotsissa leikataan jo kertaalleen uusineen paksusuolen syövän vuoksi.

Yllättävän monet ihmiset rukoilevat hädän tullen, kuulemma jopa sellaiset, jotka hyvinä päivinä eivät Jumalaa tunnusta olevankaan.

Itselleni rukous on vähän kuin auki jätetty verkkoyhteys, helposti saatavilla, välillä aktiivisemmin käytössä, toisinaan näytönsäästäjä päällä. Parasta siinä on se, ettei lasku aja konkurssiin, vaikka yhteys onkin kaiken aikaa avoinna.

Julkisessa ääneen rukoilussa on jotain yhteisöllistä. Toisaalta kiusalliselta tuntuu joskus se, että siihen liittyy myös ripaus esiintymistä. Sanansa pitää valita tarkasti, jotta kuulijoiden odotukset täyttyvät ja kaikki voivat yhtyä rukoukseen kokematta oloaan turvattomaksi.

Joskus olen mietiskellyt, että Jumalan täytyy olla todella kärsivällinen ja hyvä kuuntelija, kun Hän jaksaa kaikki jaarituksemme huomioida. Näin inhimillisin korvin kuunneltuna jotkut rukoukset kuulostavat melkein loitsuamiselta samojen sanojen toistamisen ja merkillisen nuotin ansiosta. Ehkä niissä rukouksissa on sitten tärkeämpää se kokemus ja yhteyden tavoittelu, ei niinkään sisältö ja selkeä puhe.

Itse tuppaan juttelemaan Jumalalle samaan sävyyn kuin inhimillisillekin olennoille. Saatan toki joskus pyytää samaa asiaa useampaankin kertaan (kiitoksista puhumattakaan), mutta enimmäkseen kyllä luotan siihen, että kun olen kertaalleen asian Hänen eteensä tuonut, Hän kyllä huomioi sen ja vastaa siihen niin kuin parhaaksi näkee.

Siksi kai minua onkin joskus vaivannut se raamatunkohta, jossa mies menee kopistelemaan naapurin ovelle saadakseen lainaksi leipää, kun taloon on tullut iltamyöhällä yllätysvieraita, joille pitäisi saada tarjottavaa. Naapuri on jo nukkumassa, mutta kyllästyneenä toisen meluamiseen nousee lopulta antamaan, mitä toinen pyytää. Muistaakseni sitä vertausta siellä selitetäänkin niin, että sinnikkyys rukoilussa kannattaa ja, että Jumala antaa meille sen, mitä väsymättä pyydämme. Miten tämä nyt pitäisi ymmärtää? Onko meillä Taivaallinen Isä, joka pitää jankuttavista lapsista?

Mitä mä teen täällä?

2010-03-04T13:08:00.000+02:00

Viime viikkoina elämä on ollut sulaa hauraan pintakuoren peittämää valhetta. Kiskon suutani hymyyn. Yritän teeskennellä pirteää ja puuhakasta. Esitän tekeväni suunnitelmia ja suuntautuvani tulevaisuuteen. Epätoivoisesti (ja epäonnistuneesti) pyrin näyttämään normaalilta, vaikka sisäinen kokemus on kaikkea muuta.

Itku vaanii alati luomien takana. Pahoinvointi velloo vatsassa. Mielessä pintaan pulpahtaa vähän väliä kysymys: Mitä mä teen täällä???

Minun elämälläni ei tunnu olevan tarkoitusta. Missään ei ole mitään mieltä. Syön ja saastutan. Kulutan maapallon energiavaroja. Silitän kissoja. Rapsutan koiria. Valitan omissa blogeissa. Rohkaisen parhaani mukaan muita toisten blogien kommenttilaatikoissa.

Tunnen syvää häpeää saamattomuudestani ja voimattomuudestani. Eristäydyn kaikista ihmisolennoista. En edes toivo mitään muuta apua enää kuin pääsyä tuonne kirkkomaalle, ristin alle lepäämään.

Toisaalta, siinäpä juuri se avainlause: "ristin alle lepäämään". Jos ei olisi sitä ristiä ja ristin kantajaa, ei minulla olisi omasta (ja monen muunkaan mielestä) edes oikeutta olemassaoloon. Viallinen, hyödytön riesa ja taakka.

Viime vuodet ovat tuoneet mielessäni huonouteen ja kelvottomuuteen aivan uuden näkökulman. Joskus nuorempana ajattelin "alhaisuutta" Jumalan edessä köyhyytenä, syntisyytenä ja muunlaisena huono-osaisuutena. Nyt tajuan, että hyväosainen ja oikeamielisyyteen pyrkiväkin voi olla alhaisista alhaisin. Ihmisen vajavaisuus ja heikkous on saanut ajatuksissani ennennäkemättömän ulottuvuuden.

Kun omat voimat, taidot ja kyvyt ovat loppu, eikä uhrilahjaksi Korkeimmalle ole mitään muuta tuotavaa kuin särkyneet toiveet ja syvä häpeä, silloin armo kohoaa arvoon arvaamattomaan. Se on ainoa asia, mikä pitää elämässä kiinni. Elämässä sekä fyysisenä ulottuvuutena että siinä ikuisessa elämässä, jota yhteys Kristukseen edustaa.

Primitiivireaktioita

2010-02-15T16:59:00.005+02:00

Enpä voi taaskaan kuin vinosti hymyillen poimia talteen tämänpäiväisen tekstin tuolta Sanalaatikosta. Osuu nimittäin jälleen kerran meikälisellä kohdalleen kuin nappi silmään (tai pieksu paskaan täällä Pohojanmaalla. Täällä kun nämä perinteiset sanonnat tuppaavat olemaan järjestään hieman groteskeja) .

Nuorena se oli suosikkikohtani koko Raamatussa. Uskon mukanaan tuoma sisäinen rauha on edelleen se suurin ihme, joka itseni saa joka päivä uudelleen vakuuttumaan Jumalan läsnäolosta. Minun kohdallani siinä ei tosin ole kyse mistään seesteisestä rauhallisuudesta, mielen tyyneydestä, kaikkien kysymysten kaikkoamisesta tai vallattomien ajatusten kesyyntymisestä.

Jumalan rauha tarkoittaa minulle turvallisuutta kaiken kaaoksen keskellä, vakautta ja varmuutta, tuli mitä tuli, ja toivottavasti edes toisinaan hieman aiempaa enemmän malttia ja suhteellisuudentajua vastoinkäymisten edessä.

Tänään on juuri sellainen päivä, jolloin sille maltille olisi kysyntää, mutta en kertakaikkiaan jaksa olla tyyni, kun raivostuttaa niin, että silmissä kipunoi ja tekisi mieli heittäytyä lattialle parkumaan. Loputtomalta tuntuva talonosto- muutto- ja remonttiprojektimme koki taas tänään uuden takaiskun. Jonkun muun mittakaavassa asia olisi aika mitätön, mutta minulla koko elinpiiri on nykyään niin pikkuruinen, että pienikin läikähdys saa laineet lyömään reippaasti laidan yli.

No, käytännön yksityiskohdista taidan raportoida toisessa blogissani, mutta tänne merkkaan nyt omaksi ja ehkä jonkun muunkin iloksi ja lohduksi tuon lupauksen, joka ainakin minua on monessa isommassakin myrskyssä hyvin konkreettisesti kantanut.

Vaikka kaikki muu ympäriltä kaatuisi ja murenisi, Jumalan lupaukset kestävät. Hänen rakkautensa kantaa. Vaikka ihmisiin ei voikaan aina luottaa, hyvyys näkyy maailmassa monin tavoin. Epätoivon ja kaaoksenkin keskellä Jumalan lapset saavat olla turvallisella mielellä. Hänessä meillä on sisäinen rauha.

Rauhan minä jätän teille: minun rauhani-sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.

Joh. 14:27 (KR33/38)

Anteeksi antamisesta

2010-02-14T14:29:00.003+02:00

Tänään törmäsin netissä uutiseen, jossa kerrottiin entisen opettajani kuolleen. Hän oli muinaisella kotiseudullani sen verran merkittävä kulttuurivaikuttaja, että tapahtuma oli huomioitu valtakunnallisesti, vaikka kyse oli iäkkään ihmisen luonnollisesta kuolemasta.

Minut uutinen sai tutkailemaan omia tuntojani, sillä kyseessä oli ehkä ainoa ihminen maailmassa, jota kohtaan olen kokenut silkkaa vihaa. Omalta osaltaan hän nimittäin teki parhaansa nöyryyttääkseen minua niinä vuosina, jolloin elin muutoinkin koulukiusattuna elämäni tähän saakka pahinta helvettiä. Vainajista ei joidenkin mielestä pitäisi puhua pahaa, mutta eipä minulla ole hänestä sanottavana mitään hyvääkään ja tiedän, että en ole ainut, joka on kokenut hänen taholtaan samaa.

Niistä tapahtumista on jo vuosikymmeniä. Henkinen ja fyysinen väkivalta jätti jälkensä, mutta havaitsin melko nuorena, että anteeksi antaminen on helpoin ja kivuttomin tie vapauteen. Käsittelin kipeimmät muistoni muun muassa lukemalla vanhoja päiväkirjoja ja palaamalla unissa niihin aikoihin. Eräänä aamuna sellaisen unen jälkeen huomasin oloni ikään kuin keventyneen ja havaitsin päässeeni eroon kaunasta, jota olin kantanut samanikäisiä piinaajiani kohtaan.

Vaikeampaa olikin antaa anteeksi tuolle opettajalle, jolta odotin niin paljon enemmän pelkästään sen vuoksi, että hän oli aikuinen. Kun hän vielä sattui olemaan persoona, jota arvostettiin ja joka muisti korostaa asemaansa kaikin mahdollisin tavoin, olisi voinut olettaa, että hän olisi käyttäytynyt edes asiallisesti.

Kun eräiden harrastusteni vuoksi ajauduimme myöhempinä vuosina toisinaan hyvin lähelle toisiamme, pelkäsin aina kovasti joutuvani hänen kanssaan kasvokkain. En nimittäin tiedä, miten olisin osannut häneen suhtautua. Nyt sitä ei tarvitse enää miettiä.

Isä meidän -rukouksessa sanotaan "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..." Pidän itseäni ihmisenä, jolle anteeksi antaminen on helppoa. Tänään muistin, ettei se(kään) ole minulta aina onnistunut.

Vaikken kostoa ole enää vuosikymmeniin hautonutkaan, en usko, että olisin pystynyt unohtamaan ja antamaan anteeksi niin, että kaikki kauna väliltämme olisi kokonaan poistunut. Ehkä sitten taivaassa. Leväköön hän nyt rauhassa.

Me, myself and I

2010-02-13T10:22:00.003+02:00

Ihmisten erilaisuus on loputon ilon, riesan ja hämmennyksen lähde. Siitä iloitseminen on helpompaa silloin, kun saa rauhassa, turvallisen etäisyyden päästä, ihastella toisen ainutlaatuista tapaa olla ja ilmaista asioita. Ongelmat ilmaantuvat vasta, kun erilaisia temperamentteja, näkemyksiä, mieltymyksiä ja toimintatyylejä pitäisi käytännön toiminnassa sovitella yhteen.

Kalsea totuus kun on kuitenkin se, etteivät kaikki voi toimia itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla, syödä aina pelkästään mieliruokaansa, toimia vain samoja arvoja kunnioittavien kanssa tai jättää hoitamatta itselleen epämieluisat tehtävät. Yhden vapaudet kun masentavan usein polkevat toisten oikeuksia.

Nykyään , kun yksilöllisyys on meidän kulttuurissamme nostettu arvoon arvaamattomaan, monet ihmiset kasvavat lapsesta saakka kuvittelemaan, että heidän mielihalunsa ovat niin tärkeitä, että kaikkien muiden kuuluu ottaa ne huomioon.

Oman sukupolveni lapsuudessa niin ei ollut. Ainakin minut kasvatettiin kestämään ja kärsimään epämukavuutta ja joustamaan omista toiveistani muiden hyväksi. Esimerkiksi ruokapöydässä syötiin sitä, mitä tarjottiin, ellei jokin äärimmäinen syy, kuten sairaus sitä estänyt. Nykyään jopa aikuisten ruokavieraiden kestitseminen on sangen työlästä, kun moninaisten terveydellisten rajoitteiden lisäksi ,ainakin minun tuttavapiirissäni, ihmiset estoitta ilmoittavat, etteivät tykkää siitä, tästä ja tuosta.

Hankalin tilanne taitaa silti odottaa itsekeskeisiksi kasvaneita yksilöitä itseään, kun he jossain vaiheessa väistämättä huomaavat, ettei maailma olekaan suuri valintamyymälä, josta voi luottokortilla maksaen poimia mitä mieli halajaa. Kaikella on hintansa. Joskus se on liian korkea, eikä meitä nautinnonhaluisiksi individualisteiksi sparrattuja (sehän nimittäin on myös markkinatalouden ja jossain määrin tiettyjen psykologian suuntausten sanoma) riemastuta huomata, että itsekkäiden ihmisten yhteiskunnassa meidän haluillamme ei juuri ole merkitystä, jos joku vahvempi tahtoo jotain muuta.

Tottelemattomuutta

2010-02-12T10:36:00.004+02:00

Jos jokin kohta on tuottanut minulle harmia ja verenpaineen nousua Isossa Kirjassa, niin se on tuo tämänpäiväinen tuolla sanalaatikossa. Siis:

Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle..

Ef. 5:22 (KR33/38)

Sitä en nimittäin ole koskaan noudattanut, enkä edes aikonut ryhtyä noudattamaan ja ihan nuorena se hieman huolestutti minua. Mitäs, jos taivaaseen pääsyni kompastuu siihen hirmuiseen syntiin, että haluan tasa-arvoisen parisuhteen (ja pidän monia muitakin kohtia Raamatussa täysin aikaan ja kulttuuriin sidottuina).

Jos olen väärässä ja elänyt erheessä koko elämäni, toivon, että viimeisellä tuomiolla Korkein Tuomari antaa ymmärtämättömyyteni ja itsepäisyyteni anteeksi.

Kevätväsymys

2010-02-11T16:43:00.003+02:00

Kevätväsymys on minusta aina ollut hassu sana. Se on melkein kuin itsensä kumoava oxymoron silloin, jos kevät merkitsee heräämistä, uutta elämää ja toivoa - monessa mielessä väsymisen vastakohtaa.

Vielä ei tunnu keväältä. Väsymys pitää ainakin minua tiukasti otteessaan. Liian aikaisin olen kylvänyt tomaatteja, köynnöksiä ja joitakin kesäkukkia taimettumaan, jotta ikkunaludalla tapahtuisi se jokavuotinen ihme, jota aina seuraan ihastuksesta mykkänä. Miten voikin pienestä, kuivan ja kuolleen näköisestä siemenestä kasvaa suuri, kukkia tai hedelmiä kantava kasvi.

Minulle kasvun ihme puhuu joka kevät Jumalan uutta luovasta voimasta. Sitä ei selitä biologia tai evoluutio. Tieteelliset teoriat kuulostavat minusta melkein kuin vatkaimen käyttöohjeilta tai rakennuspiirustuksilta, joiden joku väittää selittävän mistä ja miksi se vekotin on syntynyt.

Tottahan ne saattavat selittää sitä, mistä aineksista jokin on rakennettu ja miten se toimii, mutta minkäänlaista vastausta ne eivät anna siihen perimmäiseen kysymykseen MIKSI elämä on syntynyt ja KUKA sen vatkaimen kehitti ja rakensi.

Oma sielunmaisemani on ollut jo pitkään sysimusta. Itsestäni en valoa, enkä toivoa löydä. Elämä on enää lopun ja levon odottelua. Kevään ja uuden elämän heräämisen näkeminen muistuttaa kuitenkin siitä, että sekin, mikä näyttää kuolleelta, voi ainakin jossain olomuodossa herätä uuteen kevääseen. Siihen minä panen toivoni tässä ajassa ja tulevassa.

Pullollinen puhtia, kiitos

2010-01-23T13:14:00.006+02:00

Puolentoista kuukauden televisiopaaston jälkeen pääsin eilen ihmettelemään sähköistä viihdettä. Napakasta pakkasesta ja tietotaidon puutteesta huolimatta mies väsäsi kelpo väliaikaisantennin ja pitkästä aikaa pääsen turruttamaan aivojani muullakin kuin blogiviihteellä. Se tuntui kivalta. Koko illan tuijotin kaikkea mahdollista silmät neliskanttisina, eikä huuliltani kirvonnut ainoatakaan valitusta televisio-ohjelmien ala-arvoisesta laadusta, vaikka sitä ruikutusta riitti vielä muutama viikko sitten ylenpalttisesti.

Mikä siinä onkin, että miellyttäviä asioita, jotka ovat koko ajan läsnä, harvoin osaa arvostaa tarpeeksi. Siivoojan työn huomaa vasta, kun siistijät menevät lakkoon. Jokapäiväinen leipä, oma koti ja rauha ovat asioita, puhumme perustarpeina. Silti monet elävät niitäkin vailla. Terveydestä monet sanovat, että sitä huomaa arvostaa vasta, kun sen menettää. Siitä en osaa sanoa mitään, kun en muista enää yhtään, miltä tuntui olla terve tai edes kivuton.

Erityisen merkillistä mielestäni on se, että tiedostan tämän kaiken hyvin selvästi. Kyllä minä joka hetki muistan, että maailmassa on valtavasti ihmisiä, joilla asiat ovat paljon huonommin. Käsitän senkin, että myös oma tilanteeni voisi olla paljon pahempi. Miksi siis ilo ja kiitollisuus ei nouse päällimmäiseksi? Miksi toivon valo ei riitä? Miksi suhteellisen pienet murheet ja kivut lannistavat minut ja saavat elämän tuntumaan arvottomalta?

Aiemmin etsin avainta iloon ja mielekkääseen elämään suurista kysymyksistä. Muutamiin niistä löysinkin ihan tyydyttävän vastauksen. Jäljelle jäivät nämä arjen käytännölliset "miten? "-kysymykset, eli "miten saan vietyä vettä lampaalle, kun käsi ei kestä kantamista ja niska on niin jumissa, että tasapaino heittää?", "Miten pitäisi syödä, ettei vatsa olisi näin turkasen kipeä ja verenvuoto sisuksista aiheuttaisi jatkuvasti anemiaa?". "Mistä löydän voimia joka päivä pohtia näitä perhanan pikkupulmia, jotka tulevat eteen yhä uudelleen asioissa, jotka toisille ovat ihan yksinkertaisia".

Muistan vielä sen ajan, kun olin keskellä pahinta sairaalakierrettä. Hain apua joka suunnalta ja luotin lujasti, että jonkinlainen ratkaisu löytyy. Kuvittelin naivisti, että sairaus on jotain, joka ennen pitkää paranee tai siihen kuolee. Mielessä ei käynytkään sellainen mahdollisuus, että edessä voisi olla vuosikymmeniä kestävä kituminen ja riutuminen ilman muuta toimivaa apukeinoa kuin omat hupenevat henkiset voimavarat ja hiljainen avunpyyntö ylöspäin. Kun ne on kulutettu loppuun, mitäs sitten.. Maatumisen odottelua elämän kaatopaikalla, unelmien hautausmaalla? Tiedän, ettei tätä tarvitsisi kokea näin. Jotenkin en vaan löydä tietä valoisampaan asenteeseen.

Tiedän, että on paljon sairaita ihmisiä, jotka eivät anna vaivojensa ajaa heitä opittuun avuttomuuteen ja itsekeskeisyyteen. Harmittaa ja hävettää tämä oma sisuttomuus, mutta toistaiseksi puhtia ja sinnikkyyttä ei vielä apteekin purkeissa myydä - valitettavasti.

Mikä lopulta onkaan tärkeää?

2010-01-21T21:29:00.006+02:00

Luin hiljattain kolumnin, joka jäi ajatteluttamaan. Se on melko pitkä, enkä pystynyt selkeästi hahmottamaan sen johtoajatusta, koska siinä oli niin paljon näkökulmia ja asiaa. Ehkä juuri se siinä minua viehättikin. Pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa, eikä asioita yksinkertaisteta liikaa. Lukekoon tuosta linkistä, ken jaksaa ja haluaa.

Hajanaisina yksityiskohtina tekstistä jäi takaraivooni kaikumaan sinänsä masentava ilmaisu "70-vuoden nollatutkimus". Kolumnissa nimittäin kerrotaan muun muassa harvinaisen pitkäkestoisesta tutkimuksesta, jolla useat eri tutkijat toistensa työtä jatkaen ovat yrittäneet kartoittaa onnellisen elämän salaisuutta. Mitään yksiselitteistä reseptiä he eivät kuitenkaan löytäneet, vaan päinvastoin yllättävän monia tapoja, joilla ihmiset voivat tulla onnettomiksi.

Ajan hengen mukaisesti siitäkin tutkijaryhmästä löytyi silti vähintään yksi vankkumaton positiivisen ajattelun kannattaja. Hänen suuhunsa on tekstissä sijoitettu tarina, jonka olen lukenut monesta muustakin lähteestä, mutta aina se jaksaa hymyilyttää. Näin se menee:

"Isällä oli kaksi poikaa. Jouluna hän pani toisen lahjasukkaan hienon kultakellon ja toisen sukkaan hevosen lantaa. Aamulla kellon saaja tuli huolissaan isänsä luo: " Joulupukki antoi minulle näin arvokkaan kellon, mitä jos se menee rikki?" Lantaa sukastaan löytänyt poika oli innoissaan:" Joulupukki toi minulle ponin, mutta nyt minun on löydettävä se!"

Meikäläinen ei taatusti kuulu tuon jälkimmäisen pojan sukulaissieluihin, mutta enpä usko olevani perusluonteeltani tuon kultakellon saajan kaltainenkaan. Aika harva meistä varmaankaan edustaa äärimäistä optimismia tai pessimismiä ja masennus on sitten vielä asia erikseen. Se vääristää todellisuutta ihan omalla tavallaan, vie kuvista värit, muuttaa kaikki näkymät harmaan suttuisiksi (ei edes mustavalkoisiksi).

Depressio minussa saa usein kyselemään, mahtaako koko elämäni olla eräänlainen "70-vuotinen nollatutkimus, jonka tuloksena selviää vain, miten monin eri tavoin ihminen voikaan olla onneton". Jumalan minuun puhaltama henki (tai sielu, tai miksi kukin iankaikkista olemustamme kutsuukin) puolestaan vakuuttaa, että minun(kaan) elämäni arvo ei riipu siitä koenko itse itseni hyödylliseksi, arvokkaaksi, menestyneeksi tai onnelliseksi. Se arvo kumpuaa elämän lahjan antajasta.

Koira vai neliveto maasturi?

2010-01-21T19:36:00.004+02:00

Kerran jo pistin jäihin tämän blogini, kun nimi tuntui niin harhaanjohtavalta. Alkuperäinen tarkoituksenihan oli kerätä tänne lohduttavia, toivoa nostattavia ajatuksia muistiin itselle ja jaettavaksi. No, jos tosiaan ryhtyisin naputtelemaan vain silloin, kun jotain kohottavaa pyörii mielessä, tähän blogiin ei monta postausta vuodessa ilmaantuisi.

Tänään (oikeastaan jo monta viikkoa) on ahdistanut ihan hirveästi. Se ei ole ihan tavallista, sillä masennussairauteeni ei tyypillisesti ole kuulunut ahdistusoireita. Puristavan pahan mieleni syy on tänään kulminoitunut Koiramme-lehden artikkeliin, josta luin, että joidenkin mielestä koiran pito on pahempi ympäristörikos kuin nelivetomaasturin omistaminen.

Koira kuluttaa ravinnokseen lihaa, jonka tuottaminen kasvattaa hiilidioksidipäästöjä, samoin koiran jätökset ja kaikki ne lelut, tarvikkeet ja muu kulutus, jonka koiraharrastajat lemmikkiensä ylläpitoon törsäävät.

Sitä lukiessa minulle tuli äärettömän paha mieli - eikä pelkästään sen vuoksi, että meillä on paljon lemmikkejä (kolme koiraa, kuusi kissaa, lammas, kukko ja kana tällä hetkellä). Toki tunnen itseni ympäristörikolliseksi ja kannan elämäntapani seurauksista huolta. Olen kuitenkin itse kasvissyöjä. En ole pian kahteenkymmeneen vuoteen itse kuluttanut lihan murustakaan ja yritän muutenkin tehdä niin luontoystävällisiä valintoja kuin kykenen. Kasvatan itse osan ruuastani. Valitsen ympäristöystävällisiä tuotteita aina, kun se on mahdollista ja ylipäätään pyrin minimoimaan kulutustani.

Näistä eläimistä ainoastaan kaksi on rahalla hankittu. Sitäkin perustelimme itsellemme sillä, että vastuulliselta kasvattajalta on parempi ostaa kuin edistää ihmisten vastuutonta lemmikinpitoa ottamalla jonkun välinpitämättömän koiranomistajan "vahinkopentu".

Toisaalta suurin osa eläimistämme on juuri niitä vahinkopentuja: ihania rakastettavia, hellyttäviä, viattomia olentoja, jotka eivät ole pyytäneet saada syntyä maailmaan, mutta tarvitsevat rakkautta, ravintoa ja huolenpitoa selviytyäkseen täkäläisissä ilmasto-oloissa. Ne ovat saaneet alkunsa ihmisen vastuuttoman eläintenhoidon seurauksena, mutta ansaitsevat silti mielestäni tulla rakastetuiksi ihan omana itsenään - eikä meillä yhtäkään eläintä harrastusvälineeksi tai näyttelyesineeksi ole hankittykaan.

Meidän kaikki kissamme ovat sisäkissoja ja yhtä lukuun ottamatta steriloituja. Lisää ei-toivottuja pentuja meiltä ei maailmalle lähde. Luonnoneläimiä eivät ainakaan meidän kissamme enää hätistele, eivätkä häiritse, eivätkä koiratkaan koskaan juoksentele valvonnatta vapaina luonnossa.

Minusta maasturin ja elävän olennon vertaamisessa toisiinsa on muutenkin jotain todella vastenmielistä. Kieroontuneella tavalla se mielestäni heijastelee ihmisen vääristynyttä suhdetta luontoon, eläimiin ja jopa toisiin ihmisiin. Eläimet ovat eläviä, tuntevia olentoja. Niillä on meistä riippumaton elämisen ja olemassaolon oikeus sen jälkeen, kun ne ovat maailmaan syntyneet. Niin minä ajattelen, koska todellisuudessa ihminen ei voi elämää luoda, vaikka elänten jalostamisesta ja kasvattamisesta puhummekin. Elämä on aina Jumalan kädessä. Tappamaan ja tuhoamaan ihminen valitettavasti kykenee.,Onneksi tahtoessaan myös auttamaan ja hoivaamaan.

Sairaana ja työkyvyttömänä tunnen olevani taakka tälle yhteiskunnalle. Tuntuu kauhealta, että nyt pitäisi vielä kantaa syyllisyyttä tästä elämänsä ainoasta valosta: noista pehmeistä, elävistä, suloisista, iloisista ja pahankurisista otuksista, jotka ovat useimmiten ainoa syy, joiden takia kykenen aamulla ylös sängystä.

Ymmärrän toki kohtuuden merkityksen tässä lemmikkienpitoasiassa ja yritän työskennellä sen puolesta ainakin yleisissä keskusteluissa parhaani mukaan. Olen aina kantanut huolta myös siitä, että jokainen meidän eläimistämme saa riittävästi yksilöllistä hoivaa.

Minun mielestäni se vastuu ja kohtuullisuus pitäisi kuitenkin olla päällimmäisenä niillä, jotka valvovat eläinten lisääntymistä. Lemmikkien ei pitäisi antaa lisääntyä hallitsemattomasti, kun inhimillisiä keinoja sen ongelman hoitamiseksi on olemassa. On järkyttävää, että ihmiset ajattelemattomuuksissaan päästävät citykanien tapaisia ongelmia syntymään. (Venäjän puolella muuten kulkukoirat tappavat paikoitellen ihmisiä ja Kaliforniassa karanneet pythonkäärmeet leviävät hallitsemattomasti - vai olikohan se boa - no, joka tapauksessa joku hirmu iso liero kumminkin)..

Minä en halua maasturia. Haluan nämä omat pienet rakkaat ja yritän jaksaa hoitaa ne hyvin niin kauan kuin itse elän ja ne elävät. Tuossa jaloissa nukkuu yli 16 vuotias koira. Olen hoitanut sitä sen syntymästä saakka. On vaikeata käsittää, miten joku voi verrata tuota elävää, sykkiväsydämistä olentoa kulkuvälineeseen. Aivan yhtä asiallista (siis asiatonta) olisi syyllistää ihmisiä, jotka hankkivat lapsia, sillä me ihmiset vasta mahdottomia saasteiden lähteitä olemme.

Masennuksen kuvia

2010-01-20T13:58:00.007+02:00

Joissakin psykoterapiamuodoissa (mm. NLP ja kuvataideterapia) käytetään välineenä kuvia ja visualisointia. Minulle ne sopivat huonosti. Johtunee visuaalisesta rajoittuneisuudestani ja kuvataiteellisesta lahjattomuudestani.

Kun tuntuu, että kaikki vanhat konstit temppupussista alkavat olla vähissä, olen varovasti viime aikoina yrittänyt avartaa tapaani lähestyä asioita. Olen kokeillut uusia harrastuksia, muun muassa juuri valokuvausta, vaikka räpeltäminen kameran säätöjen kanssa ei kiinnosta vähääkään.

Tänään tuli näpättyä kaksi kuvaa, joiden teknisestä puolesta ei edelleenkään kannata mitään sanoa, kun en jaksa moiseen keskittyä. Huomasin kuitenkin, että nuo molemmat kuvaavat minulle samaa asiaa: omaa masennustani. "Omaa" siinä mielessä, että yhteneväisistä piirteistään huolimatta jokaisen ihmisen kokemus ja oireet ovat yksilöllisiä. Samoin jokainen näkee kuvissa (ylipäätään kaikenlaisessa taiteessa) omanlaisiaan asioita.

Ylemmässä kuvassa on pensasrykelmä, joka meidän pihallamme on litistynyt paksun lumikerroksen alle. Kylmä, valkoinen peite painaa kasvit melkein vasten maata ja kurkkuani ihan kuristaa, kun ajattelen, miten paljon taakkaa niillä on kannettavanaan. Kestävätkö oksat vai katkeavatko ennen kevättä. Kuinka kauan mahtaakaan kestää ennen kuin tuo valkoinen möhnä sulaa pois. Onneksi auringolla on ihmeitä tekevä voima.

Alemmassa kuvassa valo kajastaa mustuuden keskeltä. Ikkunakin on likainen..No, huojentavaa tietää, että jossain sentään on se valo, vaikka harvoin sen tavoitan.

Odottamisesta

2010-01-18T00:47:00.000+02:00

Jokaisella on yksilöllinen temperamenttinsa. Siksi kai se käy joiltakin luontevammin kuin toisilta: odottaminen. Minä olen kärsimätön, lyhytpinnainen, malttamaton, äkkipikainenkin, mutta viimeisintä ominaisuutta olen sentään onnistunut jalostamaan niin, etten suustani päästele mitä sattuu, sillä kerran sanottua ei saa takaisin...

Kaikella on aikansa. Monet asiat vaativat aikaa kypsyäkseen, kasvaakseen ja valmistuakseen. Minä olen viime päivinä tilaillut nettikaupoista paljon siemeniä. Osa niistä vaatii itääkseen kylmäkäsittelyn. Se tarkoittaa kastelua ja jääkaappilämpötilassa pitämistä jopa 4-6 viikkoa. Malttamattomalle se on pitkä aika. Jotenkin puhuttelevalta tuntuu myös se, että puhjetakseen uuteen alkuun kasvi tarvitsee kylmiä, karuja aikoja.

Käytännössä se tarkoittaa myös sitä, että asioita täytyy etukäteen valmistella. Kaikkia siemeniä ei voi noin vain ripsauttaa pussista ruukkuun ja odottaa, että ne siinä paikassa itäisivät. Ihminen ei sittenkään ole tämän maailmankaikkeuden herra siinä mielessä, että hallitsisimme kaikkia elämän ja kasvun prosesseja mielemme mukaan.

Myös ihmisen elämässä jotkut siemenet itävät hitaasti. Jotkut lapsena kylvetyt opit voivat puhjeta taimelle vasta myöhäisessä aikuisiässä. Johtoajatus lienee kuitenkin, että hyvää kannattaa aina kylvää ennemmin kuin pahaa. Vaikka osa siemenistä näyttäisi pudonneen huonoon maahan, ehkä elämä vielä muokkaa alustaa ja jokin kauan sitten sattunut kantaa vielä hedelmää.

Tuo keittiömme ikkunan edessä kasvava omenapuu on nyt levossa. Jos Luoja suo, parin kuukauden kuluttua se kevätauringon lämmössä herää uuteen kasvuun. Itse tunnen olevani samanlaisessa jähmettyneisyyden tilassa. Luoja tietää vieläkö minussa versoo uutta elämää ja toivoa ja jos niin missä muodossa. Ehkä nyt pitäisi vain jaksaa odottaa..

Avuttomuudesta

2010-01-09T19:29:00.007+02:00

Tänään, kun heräsin aamu oli jo mennyt. Päivää sentään oli vielä jäljellä. Toki olin aamuyöllä pissattanut koirat, mutta sitä ei lasketa, kun en ollut silloin vielä kunnolla tolkuissani. Viimeöisen saunan lämpö vielä vaikutti jäsenissä niin, että pääsin tarpomaan lumihangessa pienen lenkin joka koiran kanssa (niitä on kolme). Nyt lämmön vetreyttävä vaikutus onkin jo mennyttä ja riesana on niin sanottu saunakrapula, monille reumaatikoille tuleva kuvotus, turvotus ja päänsärky, joka saunan lämmöstä seuraavana päivänä koituu.

Herättyäni mietin, miten paljon asioita ihminen tekeekään ikään kuin automaattiohjauksella ja pitää niitä itsestäänselvyytenä. Rutiini säästää resursseja: keskittymistä, voimia ja ajatuskapasiteettia, mutta toisaalta myös estää uppoutumasta elämyksiin syvällisesti, niin, että aistimukset tulisi todella koettua. Monet yksinkertaiset, mutta arvokkaat asiat huomaa vasta, kun ne on jo kadottanut.. kuten nyt kyvyn kävellä kokematta tällaista kipua joka ainoassa jalkansa osasessa.

Viime päivinä olen ollut ehkä kipeämpi kuin koskaan aikaisemmin näiden reumasairauksieni vuoksi. Monet arkiset askareet ovat tuntuneet ylivoimaisilta. Avuttomuuden kokemus on tuupannut mieltäni jälleen kerran perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä on ihminen ja mikä on tämän elämän tarkoitus, pohdituttavat jälleen kerran kovasti.

Jos ihminen on yhtä kuin voimansa, pystyvyytensä ja suorituksensa, minä en ole juuri mitään, eikä minusta enää mitään tule. Millaisia voisivat olla sellaiset elämän tarkoitukset, siis merkityksellisyyttä tuottavat tehtävät ja haasteet, joihin pystyisi tarttumaan ihminen, joka ei aika ajoin pysty kävelemään, jonka kädet eivät toimi, mieli on musta, eikä muistikaan pelitä kuin pätkittäin?

Tulevaisuus pelottaa. Jos tässä iässä olen jo näin avuton, mikä mahtaakaan olla tilanne sitten, kun tulen ikään, jossa ihmiset tavallisemmin alkavat tarvita apua arkipäivän askareisiin.

Mies lähti kirkkoon kävellen. Eihän sinne ole kuin kilometrin verran. Minulle se matka voisi yhtä hyvin olla 10 kilometriä. Tänään en jaksa edes toivoa parempaa...

Kissa kiitoksella elää

2010-01-05T12:17:00.004+02:00

"Kissa kiitoksella elää", väittää vanha sananlasku, joka ei taida pitää paikkaansa. (Ei se elä kuulemma perunoillakaan - ainakaan Vinskin mielestä, joka tuossa mököttää tyhjän ruokakupin ja kanoille matkalla olevien perunoiden vieressä). Silti olen sitä mieltä, ettei hyvän palautteen merkitystä pidä vähätellä.

Ihmisten toiminnalla on useimmiten jokin syy ja merkitys. Tavoittelemme asioita, jotka ovat meille jostain syystä arvokkaita ja vaivannäön arvoisia. Arvostuksemme puolestaan rakentuvat pitkälti tiedostamatta, ympäristöstä ja kokemuksista saamamme palautteen perusteella.

Kasvatustieteellisissä tutkimuksissa on havaittu, että kehuilla ja kannustuksella on oppimisen ohjaamisessa tehokkaampi vaikutus kuin rankaisulla ja kieltämisellä. Jos ihminen tavoittelee sitä, mitä haluaa, kasvattajina ja opettajina tärkein tehtävämme voisi olla motivaation ja innostuksen herätteleminen hyviin asioihin.

Mielenkiintoista tässä ilmiössä on se, että se toimii kehämäisesti: kun kasvattaja tai opettaja on innostunut asiastaan ja opetettavistaan, vastakaiku on yleensä positiivista ja se toimii kasvattajalle innostavana palautteena entistä parempiin suorituksiin.

Itse sain muutama viikko sitten käydä tekemässä pienen pätkän opettajan sijaisuutta eräässä koulussa, jossa olen ennen eläkkeelle jäämistäni ollut töissä. Eilen sain välikäden kautta hyvää palautetta lukion ekaluokkalaiselta pojalta. Mieltäni lämmitti tavattomasti, kun hän sanoi minun olleen paras opettaja, joka heillä on siinä koulussa ollut. Puhuin heille kuulemma niinkuin ihmisille ja koska olin innostunut opettamastani asiasta, onnistuin tartuttamaan innostukseni myös heihin.

Tässä kohtaa itselleni luontaista olisi mitätöidä saamani kehut monenlaisilla, sinänsä ihan perustelluilla selityksillä. Kehujen ja kiitosten vastaanottaminen ei ole helppoa edes tällä tavoin epäsuorasti. Omat virheet ja vajavaisuus paistaa räikeänä silmien edessä. Tuntuu, etten ansaitse sellaista palautetta niin kauan kuin minussa on tämä toinenkin puoli.

Luulen, etten ole ainoa, joka positiivista palautetta saadessaan tuntee näin. Usein näytämme sen ulospäinkin ja myös siksi toisten kehuminen on meille vaikeata. Tilanne voi tuntua nololta ja kehuja voi tuntea itsensä typeräksi, jos toinen ei ilahdukaan, vaan ponnekkaasti mitätöi hänen sanomaansa.

Kissan puolesta en mene puhumaan, mutta kyllä minulle joillakin kehuilla on kovastikin merkitystä. Hyvä palaute antaa uskoa siihen, että omalla toiminnalla on merkitystä ja rohkaisee pyrkimään entistä parempaan. Hyväntahtoisuus kannustaa hyväntahtoisuuteen ja syvällä sisimmässään jokainen varmasti osaa erottaa pinnalliset kohteliaisuudet aidosta palautteesta.

Minä elän näillä kiitoksilla nyt ainakin pari päivää ja entistä innokkaammin jaan kiitosta myös muille aina tilaisuuden tullen, sillä tottavieköön se tuntuu hyvältä.

Postia pappi Jaakobille

2010-01-04T22:31:00.009+02:00

Äsken tuli televisiosta kehuttu ja palkittu Klaus Härön elokuva Postia pappi Jaakobille ja voi miten hyvä mieli siitä jäikään. Luin aikoinaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Hiidenkivi -lehdestä siitä melko kriittisen arvostelun, enkä sen vuoksi tullut katsoneeksi sitä aiemmin. Olisi kannattanut - vaikka kannattaahan hyvää myös odottaa.

Tuntuu hyvältä, että tuollaisia pienieleisiä, kauniita ja sanomallisia elokuvia joku vielä Suomessa tekee. Yleisesti ottaen en erityisemmin suomalaisesta elokuvasta enkä kirjallisuudesta pidä. Molempia kun tuntuu vaivaavan jonkinlainen inhorealismin ja rujouden ihannointi - vai lienenkö viime aikoina vain tarttunut vääränlaisiin teoksiin.

Tämä elokuva meni mielessäni samaan nippuun kahden muun suosikkini "Pieni pyhiinvaellus" ja "Koirankynnenleikkaaja" -nimisten elokuvien kanssa. Kaikki ne puhuvat minulle siitä, että maailmassa on vielä hyvyyttä ja kärsimyksenkin keskellä ihminen voi kokea armon ja rakkauden tuomaa lohdutusta. Sellaisia elokuvia ei voi olla liikaa.

Uuden alussa

2010-01-03T12:44:00.006+02:00

Näin uuden vuoden alussa monet antavat lupauksia, esittävät toiveita ja iloitsevat tai harmittelevan sitä, miten vähän uusia, ennenkokemattomia asioita tuli edellisenä vuonna tehtyä.

En tiedä onko kyse vanhuudesta vai tästä betoniporsaana jalassa roikkuvasta masennuksesta, mutta meikäläistä ei askarruta lainkaan se, mitä UUTTA on ollut tai tulee. Kunhan nyt jotenkin tästä nykyisestä selvitään.

Arki on ihan mukavaa. Se säästää energiaa. Siitä voi kaiken aikaa löytää uusia sävyjä ja syvyyttä, jos vain jaksaa olla läsnä, paneutua ja ottaa vaikutteet vastaan.

Tunnen ihmisiä, jotka kiitävät paikasta ja touhusta toiseen niin, että pölyävä vana vaan jää jälkeen. Joidenkin kohdalla ihmettelen, miksi kokemukset eivät näytä jättävän pysyvämpiä jälkiä. Miksi levottomuus tai elämännälkä kalvaa aina vaan. Miksi mikään ei riitä, eikä tyydytä. Uusi käy vanhaksi heti, kun sen saavuttaa ja seuraavan mäennyppylän takana siintää jo jotain haluttavampaa.

Varmasti uuden jano ja suuntautuminen tulevaisuuteen on useimmiten positiivinen elämänhaluisuuden tunnusmerkki. Joskus häivähtää kuitenkin mielessä epäilys, että mitäs, jos siinä nyt juostaan jotain pakoon, eikä parempaa kohti. Niin taisin itse vuosia sitten pitempäänkin toimia. Siitä ehkä tämä epäluuloinen asenne.

Joka tapauksessa on monia tapoja elää ja monia vielä kokeilematta. Mikä onni, että kullekin on varattu omanlaisensa eväät ja omannäköinen tie. Kaiken kukkuraksi kullakin on ainakin rajallinen määrä vapautta kääntää sen tiensä suuntaa.

Itse olen jo tarkoituksellisen eteenpäin kulkemisen lopettanut ja istahtanut kannon nokkaan huilaamaan. Tässä pysähtyneisyyden ja voimattomuudenkin tilassa on riemastuttavaa huomata, että maailma jatkaa kulkuaan. Aurinko kiertää radallaan ja elämä jatkuu, vaikka minulta ovatkin voimat lopussa.

Taivaankantta ylittäessään tuo valopallo toisinaan, kuin huomaamattaan, osoittaa säteensä myös minuun. Tänään se kurkisti hetken puun kainalosta kuin muistuttaakseen, että vielä on jossain valoa ja lämpöä. Aikanaan se kasvaa ja valtaa alaa. Pimeys ei voita, eikä jää pysyväksi, vaikka siltä joskus tuntuisikin.

Todellisuudesta ja sen kokemisesta

2010-01-02T16:43:00.005+02:00

Tänään on kipu ollut taas tajunnan räjäyttävää. Muutaman päivän sitä aina jaksaa. Sitten alkaa olla valmis repimään itsestään irti melkein mitä tahansa osia ellei se hellitä. Pelottavinta tässä kroonisessa, ei lainkaan hengenvaarallisessa, kipuilussa onkin se, että minkäänlaista loppua tai helpotusta ei ole näköpiirissä. Pahimpina aikoina jopa lupaus pikaisesta kuolemasta tuntuisi ilouutiselta verrattuna mahdollisesti vielä vuosikymmeniä jatkuvaan kärvistelyyn .

No, joka tapauksessa olen yleisemminkin viime päivinä pohtinut todellisuutta, sen kokemisen kerroksellisuutta ja havaitsemisen subjektiivisuutta. Siinäkin on jonkinlaista lohdullisuutta, että asiat eivät aina ole sitä, miltä ne näyttävät ja tuntuvat. Samaan aikaan, kun olemassaolo tuntuu sietämättömän tuskalliselta, voi mielen pohjalla kulkea syvä turvallisuuden ja kiitollisuuden virta.

Kokemisessa on monia tasoja. Joskus niitä voi tietoisesti vaihtaa. (Siis voin valita esimerkiksi sen keskitynkö tämänhetkiseen fyysiseen olotilaani vai suuntaanko huomioni vaikkapa henkisempään pohdiskeluun) Näkökulmat muuttuvat joskus itsestään. Jos on voimia, niitä voi myös itse muuttaa. Aurinkoisena päivänä ankeakin maisema kirkastuu. Kivuliaimpinakin päivinä saattaa onnistua hetkeksi kiinnittämään katseensa johonkin parempaan.

Uskon vankasti, että on olemassa enemmän kuin aisteillamme tässä ajallisessa elämässä kykenemme käsittämään. Joskus olen vahingossa tullut loukanneeksikin joitakin ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet arvostavansa inhimillistä rakkautta (useimmiten seksuaalista parisuhdesellaista) elämän suurimpana ja merkityksellisempänä asiana.

Onhan se kaunis ja tärkeä juttu, mutta minulle moinen ei elämän perimmäiseksi tarkoitukseksi riitä. Kaikki ei ole tässä. Ei voi olla, vaikka jotkut elämää ahmivat ja kahmivatkin kuin se olisi seisova pöytä, jonka tyhjennyttyä mitään muuta ei ole enää tarjolla...

Jos elämä olisi vain siinä, mitä näemme, koemme ja kykenemme itse luomaan, ei minun olemassaolossani ainakaan olisi mitään mieltä, sillä näihin sairauksiin ei ole parannuskeinoa, eivätkä minun henkiset kykyni riitä edes ajoittaiseen ruumiista lomailuun. Jäljelle jää siis armon ja iankaikkisen elämän, tai vähintään iankaikkisen rauhan, toivo.

Voi varjelkoon, jos tänne pitäisi syntyä vielä uudestaan kompuroimaan ja kippuroimaan. Sellaista vaihtoehtoa en suostu ajattelemaankaan..

Sitäkö se olikin

2010-01-01T17:49:00.004+02:00

Tänään on koko päivän möllöttänyt taivaalla kummallisen oranssinkukertava kuu. Vasta äsken luin jonkun toisen blogista, että eilen oli kuunpimennys. Ehkä se on johtunut siitä sitten.

Edellisen kerran, kun rekisteröin kuunpimennyksen (siitä on useita vuosia, joten niitä on tässä välissä ehtinyt olla ties kuinka monta. En ole tällaisissa asioissa kovin aikaani seuraava yksilö) se tapahtui aikaisin aamulla ja sitä seurasi sangen merkillinen päivä. Tapahtui asioita, joita en todennäköisesti koskaan unohda. Ne eivät olleet positiivisia, mutta eivät pelkästään ikäviäkään. Omituisia lähinnä.

Tämän päivän raamatunteksti saattelee mukavasti alkavaan vuoteen:

Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.

Jes. 43:18-19

Ajatus siitä, että menneet saa jättää taakseen on vapauttava. Ensimmäinen siemenluettelokin jo kolahti postilaatikkoon, joten joku muukin uskoo uuden kevään ja kasvun mahdollisuuteen.

Ehkä huomenna kuu taas möllöttää ihan normaalin värisenä ja olokin palautuu tästä edes hieman toimintakykyisempään suuntaan. Luvataanhan tuossa raamatunkohdassakin melkein mahdottomia: teitä korpeen ja virtoja erämaahan. Ehkä myös uutta elämää ja kasvua tähän sisäiseen näivetykseeni..

Se liekki

2009-12-30T22:30:00.003+02:00

Se elämän liekki, joka meissä kaikissa palaa, ei ole oma ansiomme, ei saavutus, palkkio tai työmme tulos, vaan lahja. Eiväthän kaikki lahjatkaan aina saajaa miellytä. Siksi kai minustakin tuntuu, että elämä on enemmän kysymys ja tehtävä kuin selkeä paketti tai vastaus. Elämä kysyy, minä vastaan siten, kun jaksan ja taidan.

Huomenna vaihtuu taas vuosi. Ihmiset niin mielellään paloittelevat ja järjestävät jaksoihin jopa aikaa. Tuntuu hyvältä ajatella, että jotain uutta alkaa. Minua se muistuttaa siitä, että armo on aina uusi. Sitä riittää, vaikkei se ole halpaa, vaan Kristuksen kalliilla verellä ostettu.

Joka päivä, joka vuosi, on uusi mahdollisuus ja lahja. Kukin meitä tekee sillä sen, minkä kykenee. Tällä hetkellä olen kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä lopuillaan oleva vuosi on eteen tuonut. Uuden vuoden alkaessa en mene kummempia lupailemaan. Sen verran moneen kertaan on tullut lupauksensa rikottua.

Kaikille kanssakulkijoille ja mahdollisille lukijoille toivon onnellista, siunattua ja sopivan haasteellista alkavaa vuotta Taivaallisen Isän turvallisessa suojassa.

Sitä saa mitä tilaa?

2009-12-29T21:04:00.002+02:00

Tänään olen etsinyt netistä ratkaisua pariin arjen pikku ongelmaan ja pahoittanut taas kerran mieleni perusteellisesti. Myös ihmisten blogeihin tuppautuu joskus kommentoimaan tyyppejä, joilla ei tunnu olevan muuta päämäärää kuin aiheuttaa toisille pahaa mieltä, mutta aivan erityisen paljon sellaisia näyttää notkuvan keskustelupalstoilla.

Jos jollekin on käynyt huonosti ja hän pyytää neuvoa, minusta ei ole asiallista lyödä lyötyä toteamalla siihen, että "sitä saa, mitä tilaa". Sitäkään en sulata, jos joku tulee minulle sanomaan, ettei moisesta pidä mieltään pahoittaa. Mistä hemmetistä sitten, jos ei ihmisten pahantahtoisuudesta ja epäystävällisyydestä!??

Teflonpintainen viileys ilkeilyn edessä on ehkä tarpeellinen ominaisuus, jos tylyn käyttäytymisen kanssa joutuu tekemisiin esimerkiksi ammattiroolissaan päivittäin. Toisaalta reagoimattomuus on usein pelkkää tunnemyrskyn peittämistä - ainakin, jos loukkaus on kohdistunut itselle herkkään kohteeseen. Pahan mielen, paheksunnan ja oman haavoittuvuuden osoittaminen vaatii rohkeutta. On helpompi väittää, ettei toisen sanat liikauta mitenkään kuin myöntää, että koko päivä oli jonkun tölväisyn jälkeen pilalla ja energiaa kului valtavasti mielen tasapainon löytämiseksi.

Hyvistä käytöstavoista puhuttaessa mainitaan mielestäni aivan liian usein pinnalliset, kohteliaisuuteen liittyvät muodot (kuten esimerkiksi oikeanlainen pukeutuminen, etiketti ja kulttuurisidonnaiset tavat) ja unohdetaan niiden perimmäinen tarkoitus, eli toisten huomioonottaminen ja kunnioittaminen.

Tennissukat mustien kenkien kanssa ei hetkauta minua vähääkään, mutta törkeä kielenkäyttö ja tahallinen ilkeys herättävät minussa voimakkaita primitiivisiä reaktioita. Onhan kaikilla huonoja päiviä ja silloin ilmoille helposti lipsahtelee semmoistakin tekstiä, jota ei ole loppuun saakka mietitty.

On kuitenkin olemassa ihmisiä, joilla suodatinta ei ole niinä parempinakaan päivinä. Heille minun tekisi mieleni käydä sellainen asentamassa vaikka väkisin. Kuonokoppa vaikka, jos ei muu auta. Tehokkainta ja kaikkien osapuolten kannalta miellyttävintä olisi silti se, jos jokainen saisi tarpeeksi ohjausta ja kokemusta siitä, että omilla sanoilla ja teoilla on merkitystä. Puheillamme voimme kantaa tai tehdä toisten taakat entistä painavammiksi. Ne, joita on autettu, auttavat itsekin helpommin. Se on tutkimuksin todettu.

Joidenkin kohdalla lempeät konstit ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin myöhässä. Heille minulta ei tällä hetkellä ymmärrystä riitä.

Miksi?

2009-12-28T14:34:00.004+02:00

Miksi minun ottamissani kuvissa valotus on useimmiten persiillään ja rajaus omituinen? Miksi meidän keittiön ikkunan edessä rotkottaa edelleen nuo tikkaat? Miksi vasemmassa reunassa näkyy palanen pahoin ränsistynyttä Saint Pauliaa ja miksi ihmeessä kukkalautasella on noin paljon multaa?

Useimpiin kysymyksiin on olemassa vastaukset. Joihinkin useampiakin. Valitettavasti ne vaan eivät aina kysyjää miellytä. Olisiko silloin parasta olla kokonaan kysymättä ja sulkea silmänsä häiritseviltä yksityiskohdilta?

Ainakin minun elämässäni on hyvin vähän kysymyksiä, joiden vastaukset auttavat käytännössä ratkaisemaan ongelmia. Syyllisten etsiminen on turhaa. Sitäpaitsi useimpiin ongelmiini olen ihan itse syypää, mutta täysin voimaton tekemään mitään toisin, joten hedelmätöntä kyselyä tämä tämmöinen yhtäkaikki..

Aivan yhtä turhaa on vertailu. Jotkut kertakaikkiaan vaan osaavat ja jaksavat pitää kukkalautasensa puhtaana, ottaa kauniita kuvia ja kantaa tikkaat jouluksi varastoon. Vaikka heidän elämänsä saattaa näyttää ulkoapäin katsottuna täydelliseltä, siistiltä ja ehyeltä, voi sileä pinta silti kätkeä alleen monenlaista tuskaa ja epäjärjestystä.

Sitäpaitsi sehän olisi vain hyvä ja rohkaiseva esimerkki, jos jossain todella olisi olemassa ihmisiä, joilla on kaikki asiat järjestyksessä, tasapainossa, ehjää ja ristiriidatonta. Haluaisin uskoa, että sellaista on edes jossain.

Itse olen väsynyt elämän valheessa - siitäkin huolimatta, että teeskennellynkin hymyn kohtaaminen on toisille helpompaa kuin karun, ankean todellisuuden.

Minä olen monin tavoin sairas ja poden vaikea-asteista masennusta. Se ei häivy, eikä parane sillä, että yritän ajatella mukavia asioita ja käyttäytyä kuin mikään ei olisi vinossa. Masennukseni ei myöskään johdu ulkoisista olosuhteista, eikä parane niitä muuttamalla...Ellen sitten satu olemaan allerginen elämälle.

Miten absurdia onkaan se, että masentuneita patistetaan toisten ihmisten pariin ja aktiivisuuteen, vaikka juuri toisten ihmisten keskuudessa ainakin itse koen eniten ahdistusta, kun pitäisi jaksaa olla niin paljon hauskempi, pirteämpi ja positiivisempi kuin on, ettei vaan tuottaisi toisille pettymystä ja ahdistusta ja karkottaisi heitä luotaan..

Hyvin vaan

2009-12-27T13:28:00.000+02:00

Ihan nuorena kirjoitin nuorelle yleisölle esitettäväksi kappaleen, jonka sävy olisi varmasti tämänikäisen kynästä lähtevänä toisenlainen. Ydinajatuksen siitä tavoitan silti edelleen - varsinkin nyt kun olen romahtanut niin, etten jaksa enää edes yrittää ylläpitää normaalin ja hyvinvoivan ihmisen kulisseja. Naamiot ovat pudonneet ja se, mitä sieltä takaa paljastui, ei ole kaunista katsottavaa.

Hyvin vaan

Peiliin kun katsot, silmäsi näät, niissä kyyneleet.
Silti mitä vastaat, kun kysytään "Miten menee?"

Hyvin vaan, hyvin vaan, hyvin vaan, hyvin vaan
sulla aina menee.

Et uskalla muille paljastaa
sisintäs tuskan polttamaa.
Pelon ja epävarmuuden
peität huumoriin.

Et usko ihmiseen,
ei, et usko rakkauteen
Jumalakin tuntuu joskus kadonneen.

Silti aina kun kysytään..
hyvin vaan, hyvin vaan hyvin vaan
hyvin vaan sulla aina menee.

Riisu jo panssaris pois,
avaa oves. Uskalla elää!
Ei Jumala vaadi täydellisyyttä.
Älä heikkouttas häpeä syyttä.

Kysymykses, epävarmuutes
tuo pelotta julki.
Uskalla kysyä,
niin sulle vastataan.

Ei kaiken tartte aina olla
hyvin vaan, hyvin vaan
hyvin vaan,
vaikka sydän itkee..

Jossain on valo

2009-12-27T12:14:00.004+02:00

Jossain on valo. Tiedänhän minä edelleen sen. Sisäinen pimeyteni on nyt kuitenkin niin syvää, etten millään näe sen läpi.

Kun saa elämässä osakseen paljon rakkautta, alkaa pitää sitä itsestäänselvyytenä. Toki niin on helpompi jakaa sitä muillekin, koska on oppinut ajattelemaan, että rakkaus on jokaisen perusoikeus.

Ensimmäistä kertaa elämässäni epäilen tätä. En tunne itseäni rakastamisen arvoiseksi, enkä jaksa rakastaa muita. Tunteen lisäksi rakkaus on mielestäni tahtomista ja tekoja. Mihinkään niistä ei tällä hetkellä voimat riitä.

Pohjaton, kylmä pimeys imee minusta valon ja elämän kuin musta aukko. Tuntuu kuin varjonikin olisi laajennut tummaksi kehäksi joka suuntaan.

Varovasi tartun kaikkeen lämpimään ja elävään (kissoihin, koiriin ja kasveihin), etten jäädyttäisi tai musertaisi niitä kuoliaaksi. Toiset ihmiset saavat pärjätä miten taitavat. Melkein kaikki ovat jo paenneet pimeyteni tieltä.

Jossain on valo. Näkisinpä siitä edes kalpean kajastuksen...

Hyvää joulua!

2009-12-23T10:02:00.002+02:00

Muuttokiireet kaatoivat aikomukseni kirjoitella joulun alla joka päivä tänne. Suurin osa tavaroista on nyt uudessa kodissa paikoillaan. Paljon on kuitenkin vielä tuotavaa, siivottavaa ja remontoitavaa vanhassa kodissa, eikä pitkän matkan vuoksi sinne päästä kovin usein käymään.

No, eipä tämä muuttoasia ole edennyt kovin nopeasti muutenkaan - eikä se totisesti johdu meistä. Käytännössä tämä uusi kiinteistö ei ole vieläkään meidän omistuksessamme.

Joka tapauksessa nyt hiljennytään joulun viettoon ja keskitytään tärkeimpään: joulun sanomaan, läheisten läsnäoloon ja rauhoittumiseen keskellä pimeintä vuodenaikaa. Iloista ja leppoisaa, siunattua ja toiveikasta joulua myös kaikille lukijoille!

10.joulukuuta

2009-12-10T22:27:00.003+02:00

Juu-u, rumalta saattaa jonkun korvissa kuulostaa.. Ei helise lauluääni, eikä viihdytä viulut. Kappaleen nimikin on "tänään oli huono päivä" ja niin oli minullakin. Tuo kappale ei ollut ennestään tuttu, vaikka YUP:ista olen useimmiten kuullessani tykännytkin. Sanat on se, mikä tässä musiikissa valloittaa. Tästäkin biisistä löytyi jotain, joka kolahti kovasti, kun maltoin keskittyä kuuntelemaan.

Tänään on muutenkin ollut mielessä ajatus, että rajojaan ja kokemusmaailmaansa olisi hyvä olla valmis avaamaan. Joskus on nimittäin niin, että matkailukin avartaa enemmän takamusta kuin näkemystä, ellei asenne ole oikea.

Uusista asioista ja ihmisistä voi oppia, vaikkei kaikkea tarvitsekaan omaksua, eikä edes hyväksyä. Vieraita asioita ei tarvitse pelätä silloin, kun oma arvomaailma ja uskomukset ovat vankalla pohjalla.

Elämä kutoutuu kokemuksista, teoista, elämyksistä ja valinnoista. Niin kauan kuin tajunta toimii on jäljellä asioita koettavaksi ja nähtäväksi. Kaikki kokemukset eivät ehkä ole positiivisia, mutta rikastavat elämää yhtä kaikki ja parhaimmillaan saattavat jopa hieman viisastuttaa.

Tänään oli huono päivä, mutta ehkä huomenna on paremmin.

9. joulukuuta

2009-12-09T09:00:00.004+02:00

8.joulukuuta

2009-12-08T23:31:00.002+02:00

Vielä on hetki tätä vuorokautta jäljellä. Siis aikaa avata tämänpäiväinen adventtikalenterin luukku. Olkoon se lista pienistä suurista ilonaiheista, joita tänään osui eteen harvinaisen monta.

Tänään olen iloinnut:

1. Apteekissa saamastani ensiluokkaisesta palvelusta. Farmaseutti neuvoi ja auttoi sellaisissakin asioissa, jotka eivät varmasti hänen työnsä vähimmäisvaatimuksiin kuuluneet

2. Vanhempieni tapaamisesta ja siitä, miten he edelleen välittävät ja pitävät minusta huolta, vaikka olemme jo kaikki kypsässä iässä. Toivon hartaasti, että osaisin, voisin ja jaksaisin myös antaa heille jotain hyvää takaisinpäin.

3. Ruotsissa asuvan tätini lähettämästä kauniista joululahjasta. Hän oli neulonut minulle ja sisarelleni upeat, hopeanvärisin helmin koristellut ranteenlämmittimet. Huomenna hänen syöpäänsä aletaan hoitaa sekä sädehoidolla että sytostaateilla. Rukoilen, että hän saisi parantua.

4. Ystävistä ja sukulaisista, jotka ovat talkoilla remontoineet tulevaa uutta kotiamme. He ovat antaneet paljon aikaansa ja nähneet tavattomasti vaivaa. On harvinaista ylellisyyttä saada tuntea niin ystävällisiä ihmisiä.

5. Siitä, että melkein viikon kestänyt kova päänsärky alkaa helpottaa

Elämässä on valoa ja pimeää, mutta eniten ehkä sittenkin harmaan eri asteita. Valon juhla keskellä pimeintä vuodenaikaa muistuttaa täällä Pohjolassa sopivasti Kristuksen kirkkaudesta, toivon valosta ja rakkauden lämmöstä, jota pimeän marraskuun halki rämpiessään varmasti jokainen kipeästi kaipaa. Onneksi valo on olemassa ja se tulee meitä lähelle Jumalan Pojassa, Jeesuksessa.

7. joulukuuta

2009-12-07T06:22:00.000+02:00

Itteppäisyyspäivää

2009-12-06T11:14:00.002+02:00

Isälläni on syntymäpäivä tänään. Siksi itsenäisyyspäivän tunnelmaan on jo varhain liittynyt mielessäni muitakin kuin isänmaallisia ajatuksia. Jo alle kouluikäisenä muistan pohtineeni, miksi isän ja äidin syntymäpäiviin liittyi niin laajalti tavallisuudesta poikkeavaa juhlahumua (äitini on syntynyt sinä toukokuun päivänä, jolloin koulujen lukuvuodella oli tapana päättyä ennenkuin lakeja muutettiin niin, että kunnat saavat itsenäisemmin päättää koulujensa aikatauluista).

Itsenäisyyspäivän juhlintaa olen kaikissa muodoissaan vierastanut aina. Sodasta puhuminen ja linnanjuhlat ovat herättäneet lähinnä ahdistusta tai tympääntymistä. Toki sodankäyneiden sukupolvien uhraus kansamme tulevaisuuden puolesta on ollut suunnaton. Sodan kauhuja ei sovi kokonaan unohtaa ja kieltää, mutta olen aina toivonut, että niistä voitaisiin puhua sellaiseen sävyyn, joka ei herätä nostalgista ihannointia vaan saa ennemmin toivomaan rauhaa ja kunnioittamaan niitä, jotka sitä pyrkivät ylläpitämään.

Tämän postauksen otsikko liittyy isosisääni, joka selvisi hengissä sekä talvisodasta että jatkosodasta. Hän oli karu, karski ja sosiaalisesti sangen taitamaton mies, johon rankan lapsuuden ja äidittömyyden lisäksi väkivaltaiset ajat olivat jättäneet jälkensä.

Monien muiden sodan käyneiden tavoin hän ei itse mielellään kokemuksistaan puhunut, mutta mummu kertoi kuulleensa isoisän taistelutovereiden moneen kertaan muistelevan, kuinka hän oli jatkosodan aikaan kovan tulituksen alkaessa ryhtynyt syömään ja muiden hakeutuessa suojaan oli jäänyt kaikessa rauhassa mutustamaan ruokaansa. "Tuu ny äkkiä pois sieltä", olivat kaverit huudelleen. Mutta paappa oli kironnut (hänen sanavarastonsa sillä osastolla oli erittäin laaja ja ahkerassa käytössä - vieläpä kahdella kielellä) ja sanonut syövänsä nyt.

Silti paljon enemmän kuin isoisän rohkeus ja itsepäisyys, minua aina kosketti hänen taiteensa ja syvä rakkautensa luontoon ja eläimiin. Linnut tulivat ruokintapaikalla syömään hänen kädestään. Hänen kotinsa oli aina täynnä lemmikkejä, joista hän piti hyvää huolta. Tauluissaan, jota hän päätyönsä ohessa maalasi, näkyi kaikki se herkkyys, tarkkanäköisyys ja hienovireisyys, jota hän ei ollut muulla tavoin saanut oppia ilmaisemaan.

Sanana ittepäisyys edustaa minulle nimenomaan selviytymistä, vahvuutta, rohkeutta ja sitä sinnikästä työtä, jota edelliset sukupolvet ovat vastoinkäymisistä huolimatta tehneet maamme hyväksi. Ilman heitä meillä saattaisi olla ympärillämme paljon kehnompi kotimaa.

5. joulukuuta

2009-12-05T16:06:00.003+02:00

Odotan

Jo marraskuulla joulukadut avataan.
Kiire meitä kuljettaa kohti joulujuhlaa.
On pakko ostaa, pakko juhlaa rakentaa,
mutta kynttilän lämpö vain pintaa sulattaa.

Mitä odotat ihminen?
Valoako sydämesi yöhön?
Vai hetken lämpöä talven kylmiin pakkasiin?

Valmistaudut rakkauden juhlaan,
rahojasi lahjoihin tuhlaat, mutta
muistatko kuka on joulun suurin lahja?

Mitä odotat ihminen,
mitä odotat suomalainen,
kun taivaalta sataa valkoinen lumi,
joka peittää mustan maan?

Odotan Kuningasta,
odotan Seimen Lasta
Rauhanruhtinasta,
Vapahtajaa maailman.

4. Joulukuuta

2009-12-04T13:18:00.003+02:00

Muutama päivä sitten YLE:n uutisissa kerrottiin, että nyt taantuman aikana suomalaisten auttamishalun on havaittu kasvaneen. Muun muassa SPR:n ja seurakuntien vapaaehtoistyöhön on ollut niin paljon tulijoita, että esimerkiksi SPR:n ystäväpalvelukursseja on jouduttu järjestämään pääkaupunkiseudulla suunniteltua enemmän.

Mikäs sen ilahduttavampaa. Uutisissa arveltiin, että selitykseksi käy sekä ihmisten työttömyyden myötä lisääntynyt vapaa-aika että huono-osaisuuden tuleminen entistä lähemmäs, kun jokaisella alkaa olla jo lähipiirissään joitakin, joita työn tai rahan puute rasittaa.

Näin joulun alla erilaiset hyväntekeväisyysjärjestöt myös jalkautuvat sankoin joukoin hankkimaan rahallista tukea toimintaansa. Puhelinkerääjät ahdistelevat, postilaatikkoon tulvii monenmoista lärpäkettä ja suuremmissa kaupungeissa rahanpyytäjän kanssa voi joutua kadulla ihan kasvokkainkin. Koita siinä sitten hiljentää kolkuttava omatuntosi ja kuunnella järjen ääntä, kun joku vastuuntuntoinen vapaaehtoinen kilistelee lipasta nokkasi alla.

Toki on hyvä, että edes joulun aikaan yleisemminkin muistutetaan auttamisen tärkeydestä. Vähästäänkin on mahdollista antaa ja erityisen hyvältä tuntuu tuo, että ihmiset ovat valmiita antamaan aikaansa ja työtänsä esimerkiksi juuri ystävätoiminnan kautta yksinäisille ja apua tarvitseville.

Ei kuitenkaan ole helppoa valita kohteita, jonne pennosensa suuntaa. Kaikkiin keräyksiin kun on ihan mahdotonta saada rahojaan riittämään. Tärkeätä olisi myös muistaa Jeesuksen sana "köyhät teillä on aina keskuudessanne". Auttamisen ja huolenpidon aika on ympäri vuoden, ei pelkästään joulun alla.

Tämän ajatuksen olen päättänyt tänä vuonna yrittää kääntää positiiviseksi. Ahdistuksen ja syyllisyyden sijaan pyrin ajattelemaan niin, että annan nyt sen, minkä kukkaro tuntuu kestävän ja yritän pitää tästä jouluisesta mielentilasta kiinni ympäri vuoden.

Tukea ja lahjoja tarvitseville voi antaa muulloinkin kuin kynttilöiden loisteessa ja joululaulujen soidessa. Itse asiassa moni voi kaivata jouluista yllätystä ja anteliaisuutta kipeämminkin keskellä harmaata arkea kuin joulunpyhien alla.

3..joulukuuta

2009-12-03T12:20:00.003+02:00

glitter-graphics.com

Tänään fyysinen kipu tuntuu sietämättömältä. Reumasta johtuvat niskakivut laukaisivat migreenin ja aamu kului oksentaen. Hyvä mieli ja toiveikkuus valuu mielestä kuin vesi reikäisestä saavista. Kivulias, tuskainen ja onneton ihminen on huonoa seuraa. Paras siis vetäytyä yksinäisyyteen, kun siihen on kerran mahdollisuus. Kaikilla ei sitä ylellisyyttä ole.

Meillä jokaisella on omat taakkammme ja kipumme, heikkoutemme ja piirteet, jotka tahtoisimme itsestämme salata, kun haluamme tehdä hyvän vaikutuksen. Toisten vajavaisuus vain näkyy selvemmin. Heitä on helpompi osoittaa sormella.

Tänään iloitsen armosta ja siitä, että meissä eri tavoin heikoissa Jumalan voima tulee kirkkaasti näkyviin. (Tätä samaa aihetta Flora pohti taannoin blogissaan Uskoa etsimässä. Sinne löytyy linkki tuosta sivupalkista).

Kun omat voimat loppuvat ja lähimmäisetkin tuskastuvat jonkun ainaiseen tarvitsevuuteen, Jumala jaksaa meitä aina vaan. Hän nostaa ja kantaa, antaa luvan olla juuri sellainen kuin sillä hetkellä tuntuu, ei vaadi mahdottomia, vain uskoa, toivoa ja rakkautta. Nekin Hän antaa meille lahjaksi, huolella säilytettäväksi ja käytettäväksi.

Tänään on taas sellainen päivä, jolloin en omassa varassani jaksaisi. Arjen pienet vastoinkäymiset tuntuvat vuoren korkuisilta, kun kaikki voimat kuluvat hengittämiseen.. Onneksi Jumalan voima on aina suurempi. Hänen käsiinsä on turvallista jättää koko elämänsä.

2. joulukuuta

2009-12-02T18:09:00.007+02:00

Joulukuu pyörähti käyntiin ilman, että ehdin huomata koko adventtiajan alkua. Elämä on nyt muuton takia semmoisessa myllerryksessä, että joulukoristeita ei kannata laittaa esille, eikä olo muutenkaan ole erityisen jouluisa.

Siksi ajattelin kokeilla, josko jaksaisin pitää täällä blogissani itselleni ( ja mahdollisille lukijoillle ) jonkinlaista adventtikalenteria. Omia valokuvia tosin saan näkyviin aikaisintaan ensi viikolla, kun kannettava tietokoneeni on korjattu ja pääsen penkomaan kuvatiedostojani.

Ajatuksena on kuitenkin joka päivä näyttää tai kertoa jotain, mikä kyseisenä päivänä on erityisesti ilahduttanut ja ehkä herättänyt adventtiin sopivia ajatuksia.

Tämän päivän pieni ilonaihe olkoon metsäjänis, joka aamupimeällä loikki autoni eteen ihan kaupungin keskustassa, kun olin ajelemassa töihin ennen kahdeksaa. Se oli soma mustine korvankärkineen ja valkoisine tupsuhäntineen. Olin iloinen, kun vauhtia oli niin vähän, että ehdin ihan hyvin jarruttaa ja antaa sen rauhassa viipottaa turvaan, vaikka tie oli pakkasyön jälkeen tosi liukas.

Aina, kun ajattelen tuonpuoleista, Jeesuksen takaisintuloa ja paratiisia, haaveilen eniten juuri siitä, että tämä tälle maailmalle niin tyypillinen kärsimys ja kuolema kerran päättyy. Että syntiinlankeemuksen seurauksena turmeltunut maailma luodaan uudenlaiseksi ja kaikki tuska on poissa. Uskon lujasti, että jos taivas on, ja paratiisi, siellä on sija myös eläimille. Ei kai Jumala olisi luonut jotain niin kaunista kertakäyttöiseksi... Ken tietää. Ehkä sekin aikanaan selviää.

Tykkään

2009-11-28T10:20:00.004+02:00

Iskelmämusiikki ei varsinaisesti miellytä korvaani. Ei edes kovin pehmeä popmusiikki. Raskas rock, folk, jazz ja blues ovat aina olleet lähempänä sielunmaisemaani, mutta kuten tiedämme, musiikki liittyy tunteisiin, eivätkä tunteet aina noudata loogista kaavaa.

Tänään ilahduin tästä laulusta. Jälleen kerran en ajattele tekstiä niinkään parisuhteesta kertovana. Minulle tämä puhuu tänään siitä, miten kaipaan päästä lähemmäs valon ja lämmön lähdettä, Häntä, josta tämä pitkään jatkunut sisäinen jääkauteni minua erottaa.

Tulen aina myös hyvälle mielelle tämän laulun esittäjää katsoessa. Vuosikaudet kiersimme samoissa tilaisuuksissa. Olemme kerran esiintyneet samalla äänitteelläkin. Pidän hänen vaatimattomasta,rauhallisesta tyylistään ja kauniisti soivasta äänestään, vaikka kappaleet ovatkin hieman liian pehmeitä makuuni. Tietynlaista särmää näyttävät vuodet silti tuovan hänenenkin musiikkiinsa, eikä se minun korvissani kuulosta huonolta ollenkaan.

Siitä, kun viimeksi jollain keikalla tapasimme ja juttelimme, on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Silloin hän ei ollut tehnyt vielä ainuttakaan levyä. Yritin rohkaista häntä siihen. Tuntuu hyvältä, että hänestä on tullut näinkin suosittu. On ilahduttavaa, että julkisuudessa pääsevät esille myös ne, joilla on syvällistä sanottavaa ja henkilökohtainen suhde Jumalaan.

Juha Tapion laulut koskettavat varmasti ihmisiä monella tasolla. Kukin kuuntelee niitä omien kokemustensa suodattamana. Minä muistan aina hänet teini-ikäisenä poikana laulamassa Lakeuden Ristin kirkossa Jeesuksesta. Sama lämmin ja vakaa sävy kuultaa hänen lauluistaan edelleen, vaikka tekstien muoto onkin muuttunut paremmin suuren yleisön makuun sopivaksi.

Tarvitsen sinua tässä

2009-11-28T06:25:00.000+02:00

Edellinen postaus toi mieleen laulun, jonka kirjoitin jo parikymmentä vuotta sitten ja levytin joskus 90-luvun alussa. Eiväthän läheskään kaikki laulujen tekstit yleensäkään lauluntekijää itseään kuvaa. Tämä taisi kuitenkin kertoa ihan omista tunnoistani joskus kauan sitten. Jotain on siis muuttunut. Aika paljon.

Asioissa on puolensa. Jonkun mielestä kyse on elämänjanon sammumisesta, lannistumisesta ja luovuttamisesta. Toisaalta olen helpottunut siitä, että se ikuinen levottomuus on nyt poissa. Ei ole enää polttavaa halua minnekään, eikä aina edes mistään pois.

Hiljainen kaipaus kotiin on edelleen jäljellä, mutta sinnekin ehtii sitten, kun on sen aika.. ja tällä tarkoitan tietenkin sitä lopullista, oikeaa kotia, jonne monet muutkin tuntuvat minun laillani kaipaavan, vaikkei kenelläkään meistä ole siitä vielä muuta varmaa tietoa kuin usko, toivo ja lupaukset, jotka Isä sanassaan antaa. Siihen saakka pitää vaan jotenkin yrittää pärjäillä ja sattuuhan niitä aurinkoisiakin päiviä (onneksi) joskus näiden tuskaisen harmaiden lomaan.

Tarvitsen sinua tässä

Päivät kuin pohjaan palanut puuro
kaikki karvaalta maistuu.
Syksy niinkuin harmaa viitta
hartioille laskeutuu.

Tuntuu, että turhaan etsin
mielekkyyttä elämään.
Tahtoisin tehdä paljon,
mutten pysty tämän enempään.

Tarvitsen Sinua tässä
jokapäiväisessä elämässä
kun arki alleen hautaa
ilon, toivon ja haaveet.

Aamun raikkaat tuulet
ei pyyhi ikävää pois.
Jatkuvasti kaipaan jotain
tai jostakin pois.

Tule lähemmäksi
sen kirjan välistä pois.
Tule elämäksi,
joka täydempi ois.

Tarvitsen Sinua tässä
jokapäiväisessä elämässä,
kun arki alleen hautaa
ilon, toivon ja haaveet.

Luottamuksesta

2009-11-27T22:56:00.006+02:00

Tänään on tuolla raamatunlauselaatikossa kohta, joka yksinkertaisesti, selkeästi ja käytännönläheisesti kiteyttää sen, mitä luottamus Jumalan huolenpitoon on minullekin merkinnyt jo yli 30 vuotta. Näinhän siellä sanotaan:

Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.

Room. 8:28 (KR33/38)

En minä ymmärrä kaikkea. Nykyään en enää yritäkään. Inhimillinen tieto on muuttuvaa ja se, mitä järjeksi kutsumme, tavoittaa monia tärkeitä asioita, mutta ei sitä, mikä on olevaisen ytimessä. Sitä kohti haparoi tässä ajassa vain usko ja luottamus, hauras toive tai vuorenluja vakuuttuneisuus, ajasta, paikasta ja persoonasta riippuen.

Kun Raamatussa puhutaan niin paljon siitä, että Jumalalla on suunnitelma, että jokaisen yksittäisen ihmisen elämälläkin on merkitys ja ainutlaatuinen tarkoitus, olen joskus kiihkeästi kaivannut tietoa siitä, mikä on oman elämäni tarkoitus.

Olen kuvitellut, että se on jotain konkreettista ja sanoiksi puettavaa, loogista ja lineaarista, joka tähtää alusta loppuun saakka johonkin päämäärään. Nuorena yritin kiihkeästi antaa sille nimen. Tulisiko minusta paimen, opettaja vai palvelija? Onko paikkani olla kantona kaskessa tai kivenä polulla vai oppisinko joskus vielä hoitamaan, auttamaan, tukemaan tai parantamaan?

Enää en kysele, enkä kaipaa. Kaikki on nyt ja tässä. Tarkoitukset selviävät aikanaan, jos ovat selvitäkseen. Tämä hetki riittää ja luottamus siihen, että Hän pitää huolta lapsistaan. Vaikka se, mikä meistä on hyvää ei aina näytä maailmassa ja omassa elämässämme toteutuvan, kun elämme rukouksessa ja Häneen luottaen saamme olla varmoja, että kaikki, minkä Hän sallii koituu lopulta niiden parhaaksi, jotka Häneen turvavat.

Miten lohdullinen ajatus tänäkin tuskanharmaana päivänä.

Masennuksesta

2009-11-26T18:11:00.004+02:00

Masennus on piinallinen ja merkillinen sairaus. Yksi osa sen viheliäisyyttä piilee siinä, ettei sitä voi objektiivisesti, laboratoriokokein tai muilla menetelmillä mitata. Yksilöstä vaan tuntuu siltä, miltä tuntuu ja hän kuvailee sitä siten kuin kykenee.

Muuttaahan masennus toki muutakin kuin tunne-elämää. Käyttäytyminen, ruokahalu, unenlaatu, kognitiiviset toiminnot, aloitekykyky ja jopa fyysinen olemus saattavat muuttua. Koska jokainen on ainutlaatuinen persoona ja kullakin on oma tapansa ilmaista itseään, oireet näkyvät joskus hyvinkin erilaisina.

Minä olin pitkästä aikaa kolme päivää töissä. Tänään olen sitten pääasiassa nukkunut uupumustani pois, vaikka tiedän, ettei se mihinkään katoa, kun nyt edes hellittäisi hieman. Olen onnellinen ja helpottunut, että selvisin tehtävistäni saamastani palautteesta päätellen kelvollisesti. Itse tunsin kuitenkin kaiken aikaa toimivani suorituskykyni rajoilla.

Rakastan ammattiani. Haluaisin edelleen olla opettaja. Mikään muu työ ei koskaan ole tuottanut niin suurta tyydytystä, vaikka monenlaista olen kokeillut.

Tutkimuksissa on havaittu että pitkäaikainen stressi (esimerkiksi krooninen kipu minun tapauksessani) ja masennus kutistavat muistitoimintojen kannalta olennaista hippokampusta. Se on ainoa aivojen osa, jossa on havaittu syntyvän myös täysin uusia aivosoluja, mutta uudistuminen tapahtuu hitaasti.

Minulle tämä pieni, suhteellisen triviaali, tieto ihmisaivojen monimuotoisesta toiminnasta on viime vuosina tullut suunnattoman tärkeäksi. Se on minulle symboli ja muistutus siitä, että muutokset parempaan voivat alkaa ihan pieninä puroina, jotka vähitellen kasvavat suuremmiksi, kunnes liikkeellä on tarpeeksi suuret vesimassat muuttamaan maisemaa radikaalisti.

En tiedä onko minun kohtaloni tässä ajallisessa elämässä tämä jäljellä oleva aika vain rappeutua ja takertua toivoon paremmasta tunpuoleisesta. Joku muu osaisi varmasti nähdä jäljellä olevat mahdollisuudet, löytää iloa ja tarkoituksellisuuden tunnetta niistä. Minulle se on vaikeaa. Tällä hetkellä lähes mahdotonta.

Luulisi, että olisin iloinen ja kiitollinen päästyäni pitkän tauon jälkeen kurkistamaan siihen maailmaan, jonne kaipaan: kouluun, ihanan raikkaiden, rasittavien ja rakastettavien nuorten pariin. Toisaalta olenkin, mutta toisaalta paluu tähän ankeaan arkeen riipaisee, musertaa ja nielaisee entistä syvemmälle synkkyyden nieluun.

Käsitänhän minä, ettei minusta ole siihen työhön enää. Ei mihinkään kokopäiväiseen palkkatyöhön nykypäivän työtahdilla ja vaatimuksilla. Muistini on heikentynyt. Keskittymiskyky on kehno. Fyysinen suorituskyky on pohjalukemissa. Pinnakin varmasti katkeasi vieläkin helpommin kuin terveinä vuosina ja siitä on useimmiten opettajan työssä huonot seuraukset. Jotenkin todellisuutta on vaan niin vaikea kestää.

Ei kai elämän ole tarkoitus aina helppoa ollakaan, mutta tällä hetkellä kulkeminen käy niin raskaasti, että ajatus päivästä kerrallaankin tuntuu jo liian paljolta. Hetki riittää.

Pieniä ihmeitä

2009-11-19T17:11:00.002+02:00

Maailma on täynnä pieniä ihmeitä niille, jotka tahtovat nähdä. Jos surkeimman, loskaisimman, ankeimman ajomatkan päätteeksi löytää autonsa renkaasta tämmöisen taideteoksen, voiko siitä olla vaikuttumatta?

Jumalalla on huumorintajua. Olen siitä aivan varma. Luojalla on myös kauneudentajua. Se on aivan selvää kaikille, jotka ympärilleen katsovat. Monet asiat jäävät tässä ajassa arvoituksiksi, mutta Hänen olemassaoloaan, läsnäoloaan ja rakkauttaan en osaa epäillä ja oikeastaan se riittää. Jääköön monimutkaisemmat dogmaattiset ongelmat muiden pähkäiltäväksi.

Syöpä

2009-11-15T20:00:00.003+02:00

Jo pelkkä sana on monen mielestä kauhua herättävä. Syöpä.

Minun mummoni sairasti niitä kaksi, ensimmäisen nelikymppisenä ja jälkimmäisen kuusikymppisenä. Molemmista hän toipui ja eli 76-vuotiaaksi. Tätini on nyt seitsenkymppinen. Häneltä leikattiin suolistosyöpä pari vuotta sitten. Nyt se on uusinut.

Pari päivää sitten ilmaantui ovelle rahankerääjä. Hän oli mies tästä samalta kylältä ja keräys oli syöpäpotilaiden hyväksi. Harmikseni huomasin, että kukkarosta löytyi pelkkiä pikkukolikoita ja muovikortteja. Olin iloinen, kun mies jäi toviksi vaihtamaan kuulumisia ja lupasi palata parin päivän kuluttua uudestaan, koska kerroin haluavani osallistua ja käyväni seuraavana päivänä hakemassa rahaa.

Miehen sijasta uudelle käynnille ilmaantuikin hänen vaimonsa, joka oli kuullut, että muutamme pois. Hän on ihminen, joka vietti työvuotensa melko eristäytynyttä elämää - ainakin eräiden naapureiden mielestä, jotka pitivät häntä erikoisena ja hieman ylimielisenä, kun hän käytti aikansa mieluummin muuhun kuin kylän yhteisissä illanvietoissa kulkemiseen.

Hänen on vaikea kävellä, koska jalkapohjat kuivuivat sytostaattihoidosta haavoille. Ryhtikin on painunut kumaraan ja lihaskunto heikennyt. Hymy oli kuitenkin yhtä kaunis kuin aina.

Itse olen tutustunut häneen paremmin vasta viime vuosina, hänen sairastuttuaan syöpään ja jäätyään sen vuoksi eläkkeelle. Varmasti toistakymmentä kertaa olemme osuneet samaan aikaan terveyskeskukseen tai neuvolaan ja olemme odotushuoneessa ehtineet käydä hämmästyttävän syvällisiä ja mieltä lämmittäviä keskusteluja.

Ilahduin, kun hän halusi tulla sanomaan näkemiin ja oli edelleen reippaan ja toiveikkaan oloinen, vaikka syöpä on jo kertaalleen uusinut ja työkyky mennyt.

Omat sairauteni eivät tämänhetkisen tietämyksen mukaan ole henkeä uhkaavia. Kivuliaita, toimintakykyä rajoittavia ja parantumattomia kyllä. Tuon naisen tilanne on ollut paljon pahempi ja varmasti kivut myös. Silti hän suorastaan pursuaa elämänhalua, jaksaa innostua, eikä ole jäänyt rypemään omaan surkeuteensa.

Tekopirteys ja yltiöpositiivisuus minua oksettaa. Valoisuuden vaatiminen toisilta väkipakolla on vastenmielistä. Tämän ihmisen energisyydessä on kuitenkin jotain hoitavaa, aitoa ja pakotonta.

Miten rohkaisevaa onkaan löytää iloa ja valoa sieltä, missä sitä ei uskoisi näkevänsä. Kai meillä kullakin on oma tiemme ja omanlaisemme mielen maisema. Joillekin paistaa aurinko, joillekin on pakko riittää pieni kynttilä. Kaikkea ei voi valita, eikä kaikkea onneksi tarvitse kestää yksin.

Olemme täällä myös toisiamme varten. Ihmeiden ja vaikuttavien rukousvastausten sijaan Jumala kumartuu puoleemme usein toisten ihmisten kautta. Ystävän käsi on hetken Jumalan käsi ja lohduttavat sanat Hänen puhettaan. Tuon kohtaamisen ansiosta tunsin itseni siunatuksi.

In my life

2009-11-14T18:27:00.001+02:00

Onni onnettomuudessa

2009-11-10T10:23:00.004+02:00

Toisaalla (muissa blogeissani) olen marissut niitä moninaisia vastoinkäymisiä, joita jo kuluvan vuoden alussa käynnistyneessä kodinvaihtorumbassamme on ylenmäärin riittänyt. Eilen ilmaantui taas yksi. Asentajan kotiimme tilaama ilmavesilämpöpumppu osoittautui väärän malliseksi ja kaiken kukkuraksi siihen oli tullut kuljetusvaurio.

Ensimmäinen reaktioni oli todeta kaikkea muuta kuin tyynesti ja sovinnollisesti ihan noin summittaisesti tuonne yläilmoihin, että nyt tämä saisi minun puolestani jo riittää. Nauloja tuntuu sataneen niskaan niin pitkään ja paljon, että eihän tätä voi enää sattumaksikaan sanoa. Jos Taivaallisella Isällä on meille, jotain huomautettavaa, olisi mukavaa, jos hän ilmaisisi asiansa hieman toisin, eikä lähettäisi näitä paskasadekuuroja toisensa jälkeen. Minusta ainakaan ei nimittäin tunnu siltä, että tämmöinen luonteessani kasvattaa muuta kuin kiukkua ja epäluottamusta. Ei suinkaan Hengen hedelmiä, kuten kärsivällisyyttä ja muuta yleiseksi hyväksi jalostettavaa...

No, muutaman hyvin kiukkuisen tunnin jälkeen puoliso soitti ja kertoi mielenkiintoisen uutisen: sen sijaan, että lämmitysjärjestelmän asennus viivästyisi ja siirtyisi epämääräiseen tulevaisuuteen uutta pumppua odotellessa, saammekin tästä nykyisestä tuntuvan alennuksen ja tietyin järjestelyin se soveltuu tarkoituksiimme yhtä hyvin kuin se alunperin suunniteltukin.

Joskus siis se, mikä aluksi saattaa näyttää suurelta harmilta ja onnettomuudelta, saattaa lopulta poikia jotain hyvää. Pumppubudjetista säästyneillä rahoilla saamme kustannettua melkein koko keittiön lattiaremontin, joka on tarpeen lattialevyihin vuotaneen viemärin vuoksi.

Eihän se aina siltä näytä, eikä tunnu, mutta ehkä luottamuksessa Jumalan hyvyyteen on kyse juuri siitä, että luottaa, vaikkei luottamukselle aina näytä olevan syytä eikä perusteita. Hän näkee joka tapauksessa laajemman kokonaiskuvan siinä, missä me ihmiset käsittelemme vain palapelin yksittäisiä paloja.

Raamattu vakuuttaa, että Hän tahtoo meille hyvää. Siitä on suurimpana muistutuksena se, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi..Ehkä meidän käsityksemme hyvästäkin on joskus varsin yksinkertainen ja lapsenomainen. Tahdomme karkkia heti ja paljon, koska se maistuu ja tuntuu meistä hyvältä. Taivaallinen Isä näkee ennalta myöhemmät seuraukset - ja paljon sellaista, mitä emme tässä ajassa voi edes käsittää.

Ei uskominen silti aina helppoa ole - edes silloin, kun sitä on saanut näinkin pitkään harjoitella..

Lehdistä bongattua

2009-11-08T20:34:00.003+02:00

Italiassa joku suomalaissyntyinen on kuulemma kyseenalaisesti kunnostautunut vaatimalla krusifiksien poistamista koulujen seiniltä. Täytyy myöntää, että ilahduin lukiessani, että se ei italialaisten enemmistön mielestä ole mikään loistodea.

Kovin ovat olleet aktiivisia eri tavoin itseään nimittävät uskonnottomat viime aikoina myös Suomessa. Valitettavasti täällä ei ole ilmaantunut yhtä suurta ja yhtenäistä rintamaa kristillistä perinnettä ja todellista uskonnonvapautta puolustamaan. Sillä mitä uskonnonvapautta se sellainen on, ettei uskonnollisia tunnuksia saisi olla näkösällä missään, mutta niin sanotut tiedeuskovaiset (jota nimeä kolumnisti tuossa jälkimmäisesssä linkittämässäni jutussa käyttää) saavat kyllä vapaasti julistaa ilosanomaansa niin mediassa kuin vaikkapa juuri kouluissa.

Tänään kiinnitti huomiotani myös tämä juttu, jossa pääaiheensa, eli isänpäivän kaupallisen alkuperän lisäksi, pohditaan sitä, miksi uskontojen vastustajat niin innokkaasti pitävät älämölöä uskonnollisten juhlien näkyvyydestä muun muassa kouluissa, mutta eivät ole moksiskaan näistä kaupallisista riehoista, joita kauppiaat myynnin edistämiseksi ovat innokkaasti kopioineet pääasiassa Pohjois-Amerikasta.

Tuntui hyvältä lukea, että jotkut ajattelevat vielä suomalaisesta valtavirrasta poikkeavasti näissäkin asioissa.

Ohuella jäällä

2009-11-02T15:46:00.005+02:00

Jos pitkään on niin onnekas, että elämä kantaa, eikä plumpsahduksia hyiseen lutakkoon tapahdu, saattaa tuudittautua valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Se on niin autuas valhe, ettei sitä tee mieli pahaksi mieltää ollenkaan. Ainakin itselleen niin voi vähän narrata. Sillä lailla kaikilla on hauskempaa. Niin ainakin luulen.

Jos olo on turvallinen, ei satu, eikä pelota, on ehkä helpompi myös olla kärsivällinen, lempeä ja ystävällinen - tai sitten ei. Mistäs minä tietäisin. Ei ole pitkään aikaan ollut tilaisuutta kokeilla.

Ehkä jotkut osaavat kääntää kaikenlaiset olotilat oikein päin. Joidenkin mieliin ajoittaiset vastoinkäymiset jättävät vain terveen muistutuksen siitä, että aina voi olla vielä huonommin., ei mitään katkeruutta, eikä pelkoja. He vain oppivat, että kannattaa olla iloinen ja kiitollinen tässä ja nyt. Surra ja murehtia ehtii sitten, kun on sen aika.

Sitten on myös niitä, jotka pelkäävät vaikeita asioita niin paljon, että tahtovat kieltää niiden olemassaolon aivan kokonaan. Eikä riitä, etteivät he itse niitä ajattele, vaan tahtovat kieltää raskaista asioista puhumisen muiltakin. Ne ihmiset syyttävät surullisia ilonpilaajiksi ja synkistelijöiksi, jotka itse omalla asenteellaan manaavat niskaansa kaikki maailman murheet. Kivuista puhuvat ovat heille turhasta valittelijoita. Mikä tahansa on mahdollista, kun vaan tarpeeksi uskoo ja yrittää, eli jos ei onnistu ja aina vaan sattuu, syyllistä on parasta haeskella peilistä.

Minä olen kulkenut niin pitkään ohuella jäällä, etten enää edes muista, miltä tuntuu kävellä kuivin jaloin ja luottaa siihen, että asiat ovat vakaalla pohjalla.

Sellainen pieni oivallus tuosta valokuvasta ja koko vertauskuvasta tänään aukeni, että loppujen lopuksi olipa kyse jäästä, lumesta tai samasta aineesta sulassa muodossa, aina on kyse vedestä.

Elämässä kokonaisuudessaan on hyvin pitkälti kysymys vedestä. Onhan koko kehomme enimmäkseen vettä. Tarvitsemme vettä elääksemme. Kasvit tarvitsevat sitä kasvaakseen. Vesi myös puhdistaa ja virkistää. Kasteessa meitä valellaan vedellä Jumalan seurakunnan jäseneksi ottamisen merkiksi. Kiirastorstaina Jeesus pesi vedellä opetuslastensa jalat.

Raamatussa on monta kertomusta ja vertausta, joissa mainitaan vesi. Tässä yksi minulle rakkaimmista:

Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: “Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.”

Mutta sen hän sanoi Hengestä, joka niiden piti saaman, jotka uskoivat häneen; sillä Henki ei ollut vielä tullut, koska Jeesus ei vielä ollut kirkastettu.

(Joh. 7:32-39)

Paranemisesta

2009-10-31T07:41:00.007+02:00

Kolmen päivän syömättömyyden ja useamman päivän potemisen jälkeen Miisukissa eräänä aamuna alkoi kaapin alla kehrätä. Puolilta päivin se ryömi hieman horjuvin jaloin kerjäämään ruokaa (mitä olin tietenkin pitänyt pieniä määriä veden ohella sen ulottuvilla kaiken aikaa). Tänään se kävi jo kurkkaamassa portailta pihalle, mutta suostuttelin sen palaamaan takaisin sisälle lämpimään, koska pihalla on kipakka pakkanen. Ihmeitä tapahtuu kaiken aikaa. Pieniä ja suuria. Tästä olen tänään kiitollinen.

Hiljattain minua pyydettiin seurakunnan Alfa-kurssille luennoimaan. Yhden kerran aiheena olisi ollut se, miten Jumala parantaa. Salaa olin helpottunut, kun saatoin sanoa, etten voi luvata tulla, koska muutto toiselle paikkakunnalle saattaa olla edessä hyvin lyhyellä varoitusajalla, enkä minä niin pitkän ajomatkan takaa enää pääse. Se sai kuitenkin hetkeksi tuumaamaan näitä hieman ristiriitaisiakin tuntoja, joita ajatus Jumalan parantavasta voimasta minussa herättää.

Olen alkanut sairastella jo verrattain nuorella iällä ja se olikin tärkein syy siihen, miksi lähdin lyhyen työsuhteeen jälkeen pois niin monesta seurakunnasta. Tuntui reilummalta sanoutua irti (ja soimata salaa itseään jaksamattomuudesta ja epäillä mielenterveyttään), kuin pitää jatkuvasti työnantajan kustannuksella sairauslomia, joita lääkärit kyllä ihan pyytämättäkin myönsivät nähtyään veriarvoni ja kuultuaan oireeni (tai yrittää sinnitellä puolikuntoisena vaativassa työssä).

Ehdin siis piipahtaa monessa eri seurakunnassa, erilaisten kristittyjen ja herätysliikkeiden vaikutuspiirissä. Puolestani rukoiltiin julkisesti ja "salaa" , käsiä pään päällä pitäen ja ilman. En parantunut vaivoistani. Itseasiassa sairauksia tuli lisää ja ne kävivät kaiken aikaa vaikeammiksi.

Koskaan en silti ole kokenut Jumalan hylänneen minua. En pidä näitä sairauksia rangaistuksena pahoista teoistani tai erityisenä uskon koetuksena (tottahan Hänelle olisi jo selvinnyt, ettei minun vajavainen uskoni mitään kestä). Onhan hän auttanut minua selviytymään monesta hyvin vaikeasta asiasta ja antaa edelleen joka päivä paljon ilon kukkia tielleni. Ne pitäisi vain osata nähdä ja kuvainnollisesti poimia mielensä pöytää piristämään.

Toki uskon, että Jumala voi tänäkin päivänä parantaa rukouksen kautta. Ihmeitä tapahtuu niin kirkoissa, kodeissa kuin sairaaloissakin. Isä Jumala viime kädessä päättää päiviemme pituuden ja ohjaa myös kirurgin veistä ja sairaanhoitajan hoksottimia. Lääkärit tekevät tärkeätä työtä. Niin sanotuista vaihtoehtohoidoistakin voi olla apua. Pyhä Henki voi koskettaa ihmisiä rukouskokouksissa ja parantaa vaikka kuinka vaikeista sairauksista. Itse en kuitenkaan sellaisissa kokouksissa käy, enkä ole ajatellut ryhtyä käymäänkään.

Uskon nimittäin, että niissä tapahtuvat ihmeet on tarkoitettu enemmän todistukseksi Jumalasta vieraantuneille ja uskon vahvistukseksi niille, jotka parantuvat. Minun uskoni ei sellaista vahvistusta tarvitse. Luotan siihen, että Hän voi parantaa minut ihan missä ja miten tahansa, jos se on Hänen tahtonsa. Sitä varten minun ei tarvitse mennä joukkokokouksiin, eikä nimekkäiden esirukoilijoiden puheille.

Tottahan minä tahtoisin parantua ja olen sitä joskus arasti ääneen pyytänytkin. Useimmiten tuntuu kuitenkin itsekkäältä aktiivisesti pyytää ja anoa jotain itselleen. Useammin rukoilen sairaiden ystävien ja tuttavien puolesta. Kyllä Taivaallinen isä näkee minun kipuni ja ahdistukseni ja auttaa silloin, kun Hänen mielestään on oikea aika. Eikä rukoileminen turhaa ole. Olennaista olisi kuitenkin tajuta, missä kulkee pakkomielteisen jankuttamisen ja hartaan pyynnön välinen raja.

Kyllä Jumala kuulee. Hän tietää tarpeemme jo ennen kuin sanomme ne ääneen ja pitää meistä huolen. Jotkut asiat vain ylittävät ymmärryksemme. Ei pieni lapsikaan aina ymmärrä, miksi aikuiset tekevät hänelle asioita, jotka tuntuvat kurjilta, vaikka ne olisivat hänelle hyväksi (esim. kieltävät väkivaltaelokuvien katsomisen, vievät rokotettavaksi tai pakottavat syömään muutakin kuin karkkia ja hampurilaisia).

Minun luottamukseni Jumalaan on sangen lapsenomaista. Saatan itkeä, kiukutella ja huutaa, mutta viime kädessä uskon kuitenkin lujasti siihen, että Isä rakastaa, pitää huolta ja kantaa perille sitten, kun omat jalkani eivät enää jaksa.

Hämärissä

2009-10-27T08:10:00.007+02:00

Aamuhämärissä yöperhoset kerääntyivät ikkunaan sytytetyn valon luo. Taivas riippuu raskaana kuin harmaa, märkä huopa maiseman yllä. Sydäntä painaa suru ja ahdistus. Näyttää siltä, että tänään saattaa olla rakkaan lemmikin viimeinen päivä.

Miisukissa löytyi 13 vuotta sitten yliajettuna henkitoreissaan tien penkalta. Mies vei sen eläinlääkärille, joka ehdotti lopettamista, koska oikeaa omistajaa ei tiedetty. Emme suostuneet vaan maksoimme laskut ja hoidimme sen takaisin kuntoon. Toisen silmänsä se kuitenkin menetti, emmekä etsinnöistä huolimatta koskaan löytäneet sen oikeita omistajia. Monenlaisesta on kisu sen jälkeen selvinnyt ja kulkenut pitkän matkan mukanamme. Nyt se on vaikeasti sairas.

Rakkaistaan on vaikeaa luopua..., mutta, jos taivaassa on kaikki kaunista ja hyvää, on siellä varmasti paikka niillekin, joita olen eniten elämässäni rakastanut: näille nelijalkaisille perheenjäsenille, joista niin moni on jo rajan yli kulkenut ja aina se sattuu yhtä kipeästi. Jää suru, kaipaus ja yhteiset muistot.

Ilot julki

2009-10-20T11:11:00.002+03:00

Asioilla on taipumus muuttua konkreettisemmiksi, kun ne sanotaan ääneen. (Siksi yritänkin viimeiseen saakka harkita, mitä suustani päästän ja seistä sanojeni takana). Erityisen suuren painoarvon näyttävät saavuttavan sanat, jotka päätyvät kirjoitettuun muotoon. Väitetäänhän usein, että "asiat ovat varmoja vasta, kun niistä on mustaa valkoisella".

Tänä aamuna heräsin huonosti nukutun yön jälkeen ja valituksen aiheet tungeksivat jo malttamattomina päässäni päästäkseen pursuamaan sanoina ilmoille, vaan enpäs laskenut niitä irti, enkä aio ihan pian laskeakaan.

Ulkona paistaa aurinko. Lammas on haettu sisälle, eikä minun tarvitse enää jännittää, mahtaako se tänään karata laitumeltaan vaarallisille teille. Koiranpennut leikkivät ja kissat viihtyvät sylissä. Tulevan kotimme puutarhasta poimitut omenat maistuvat makeilta. Tiet ovat vaihteeksi sulat, joten uskallan lähteä kesärenkailla autoillen kauppaan. Uudet ikkunaverhot, jotka olen tilannut tulevaan kotiimme, odottelevat noutajaa Matkahuollossa.

Elämä koostuu ohi ja läpi virtaavista elämyksistä ja hetkistä. Juuri nyt hätistän ne synkät ja kivuliaat tunnot kauemmas, enkä murehdi, miten pitkään ne pysyvät loitolla. Tässä hetkessä huomaan, kuinka nämä pienet, arkiset ilot kasvavat suuremmiksi, vahvistuvat ja valaisevat tovin mieleni pimeyttä.

Julki lausutut ilot valaisevat arjen kuin pöydälle sytytetty kynttilä pimeän illan.

Jospa se onkin niin..

2009-10-19T10:28:00.002+03:00

Viime viikkoina masennus on tiukentanut otettaan. Syksyisin sillä on yleensäkin sellainen tapa. Nyt on lisäksi meneillään paljon sellaista, joka sitoo voimavarojani niin, ettei niitä riitä depressiopeikolle hanttiin pistämiseen.

Pari synkeällä ja paradoksaalisella tavalla toiveikasta havaintoa olen viime aikoina tehnyt. Ensimmäinen on se, että kun olo on henkisesti tarpeeksi huono, pari muuta probleemaa jää aikalisälle.

Monet lääketieteen asiantuntijat nimittäin väittävät, että masentunut ihminen kokee kiusallisempina pienetkin kivut ja vaivat. Toki depression on todettu myös heikentävän immuunipuolustusta ja konkreettisesti lisäävän erilaisia sairauksia, esimerkiksi infektioita. Itse olen kuitenkin huomannut, että, kun masennus on tarpeeksi syvää, kaikki aistimukset vaimenevat. Samalla lievittyvät kivut. Ei siitä toki siinä tilassa paljon iloa ole, koska ilon kokeminen on syvästi masentuneena (ainakin minulle) mahdotonta. Hoksasinpa nyt vaan semmoisenkin.. samoin kuin sen, että kadotan kokonaan ruokahaluni, kun depressio painuu keskivaikeasta vaikean puolelle ja sehän saattaa olla hyvä ainakin painonkehityksen kannalta.

Toinen oivallus heräsi aforismista, jonka löysin hiljattain jostain lehdestä. Kirjoitin sen muistiin:

Ongelma ei ole siinä,
että toiveemme toteutuvat liian harvoin,
vaan siinä, että ne toteutuvat usein
ja silti olemme tyytymättömiä.
-J. Goldsmith-

Niin ankealta kuin tämä itsensä syyttäminen kaikesta tuntuukin, uskon silti mieluummin tuohon kuin siihen, ettei mitään hyvää elämässäni tapahdu, eikä ole koskaan tapahtunutkaan (mikä johtaisi helposti arvaukseen, ettei tule myöskään tapahtumaan). Maailma on täynnä hyviä ja kauniita asioita. Joskus, joillakin meistä, vaan ikäänkuin silmälasit särkyvät ja sen jälkeen kaikki näyttää vääristyneeltä.

..ja vakka kaikesta mahdollisesta auliisti syyn niskoillen otankin, sitä en suostu uskomaan, että olisin tämän masennuksen itse jotenkin valinnut tai aiheuttanut. Vielä nämä kivut, uupumuksen ja lukemattomat muut oireet jotenkin kestää, mutta tätä täydellistä näköalattomuutta, kylmää pimeyttä ja rusentavaa voimattomuutta en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään (joita minulla onneksi ei tietääkseni edes ole ;-)

Pidä musta kiinni

2009-10-16T14:14:00.006+03:00

Lohdun Lohdun -blogissa (linkki tuossa sivupalkissa) oli tänään teksti, joka jälleen lohdutti ja toi myös mieleen tämän kauan sitten kirjoittamani laulun:

Pidä musta kiinni

Keskellä äänten tulvaa sinä kuiskasit minulle-
Kutsuit mua luoksesi ja minä tulin.
Näytit mistä totuus voimansa saa,
elävä vesi virtaa ja tie kotiin kuljettaa.

Pidä musta kiinni, etten eksyisi.
Pidä musta kiinni, etten irti päästäisi.
Pidä musta kiinni ja ohjaa oikeaan.
Tätä pientä liekkiä älä päästä sammumaan.

Elämä on pitkä tai lyhyt henkäys vaan,
mutta Sinun kanssasi en pelkää.
Tämän maailman kauhut Sinä voitit jo.
Vaikka asiani sotken et käännä mulle selkää.

Pidä musta kiinni..

Ne, jotka katsoo kaukaa, ei näe sisimpään,
ne, jotka aina tietää, miten oikein eletään,
Mut Jumala ei mittaa ihmismitoilla.
Hän kysyy ainoastaan tahdonko seurata Kristusta.

Pidä musta kiinni, etten eksyisi.
Pidämusta kiinni, etten irti päästäisi.
Pidä musta kiinni ja ohjaa oikeaan.
Tätä pientä liekkiä älä päästä sammumaan.

Addiktio vai terapiaa

2009-10-15T19:40:00.004+03:00

"Hedelmistään puu tunnetaan" sanoo se kirja, johon tässä blogissa useimmin viittaan ja se väite pätee aika moneen asiaan. Monista ilmiöistä on ensinäkemältä vaikea sanoa ovatko ne ihmiselle hyväksi vai pahaksi. Useimmissa asioissa on kai ne molemmat puolet.

Olen viime aikoina miettinyt paljon tätä kirjoittamista, sen syitä ja vaihtoehtoisia ajankäyttömuotoja. Tänään törmäsin nettiuutisissa johonkin kirjaesittelyyn, jonka valitettavasti jo kadotin, mutta sen aiheena oli kirjoittamisen terapeuttiset vaikutukset. Googlettamalla löytyi sitten aiheesta paljon muitankin linkkejä. Tässä yksi ihan mukavasti muotoiltu.

Tunnen ihmisiä, joilla on pakkomielle ruuasta. Eräillä siivousinto ja bakteerikammo lähentelee jo pakkomiellettä. Jotkut eivät osaa olla yksin. Joillekin liikunta on niin tärkeää, että sitä on harrastettava terveyden menettämisen uhallakin. Listaa voisi jatkaa pidemmältikin. Monet asiat, jotka kohtuudella nautittuina ovat hyvinvointia lisääviä ja terveellisiä muuttuvat tietyn rajan ylityttyä vahingollisiksi.

Addiktoitua voi aika uskomattomiin asioihin. Syyt riippuvuuteen löytyvät yleensä psyyken syvemmistä kerroksista ja jos niitä käsittelemättä yksinkertaisesti repäisee itsensä riippuvuudestaan irti, on melko varmaa, että riippuvuus tai pakkomielle putkahtaa ennen pitkää esille jossain toisessa muodossa.

Mistä sitten erottaa milloin esimerkiksi bloggaamisessa on kyse riippuvuudesta ja milloin tiuha postaustahti on merkki siitä, että kirjoittaja nauttii tekemisestään positiivisella tavalla tai kokee saavansa siitä apua mielensisältöjensä jäsentämiseen? Jotkut harrastavat liikuntaa useita kertoja päivässä. Onko se normaalia? Entä useamman postauksen kirjoittaminen saman päivän aikana?

Luulen, että eron havaitseminen addiktion ja terapiakirjoittamisen välillä ei sittenkään ole niin vaikeata kuin voisi kuvitella. Addiktio lisää ahdistusta - ainakin pitkällä aikavälillä. Se vääristää yksilön elämän tasapainoa, vie kohtuuttomasti aikaa, saattaa vahingoittaa toisia ja eristää addiktin itsensä asioista, jotka olisivat hänelle hyväksi ja lisäisivät hänen psyykkistä energiaansa.

Hedelmistään puu tunnetaan tässäkin asiassa. Siis tuottaako blogien lukeminen ja kirjoittaminen elämääni enemmän hyvää kuin pahaa? Toistaiseksi vastaan siihen kysymykseen, että hyvää.

Sittenkin

2009-10-15T17:02:00.004+03:00

Koko tähänastisen elämäni ajan olen raapinut kynnet verillä tikkuja polttaakseni siltoja takanani. Aina, kun jokin on alkanut tuntua tukalalta, ratkaisuksi ongelmaan on valikoitunut sama, vanha konsti: lähteminen taakseen katsomatta.

Saman ominaisuuden kääntöpuolena on ollut positiivisempikin taito: olen ollut hyvä tekemään ratkaisuja, joiden katumiseen en ole myöhemmin hukannut energiaa, eikä minulla juuri ole ollut taipumusta häilyväisyyteen. Se, mitä sanon on yleensä pitänyt kutinsa, eikä toisten ole tarvinnut arvailla, josko se jo huomenna muuttaa mielensä.

Jokin on nyt selvästi muuttunut. Ratkaisujen tekeminen on käynyt vaikeammaksi ja ehdottomuus on karissut. Toisaalta osaan ottaa entistä paremmin monia näkökulmia huomioon ja joustaa, mutta valitettavana sivuvaikutuksena ilmenee epäröintiä ja katumusta. Harvat asiat ovat enää mustavalkoisia.Usein olo on myös ahdistavasti samanlainen kuin labyrintissa poukkoilevalla rotalla. Vapaudelta tämä ei totisesti tunnu. Pakokauhun vallassa tulee välillä rynnättyä tasan sinne suuntaan, minne sattuu pääsemään.

Jokin aika sitten lopetin kaksi blogiani ja pari päivää sitten aloitin sisareni kanssa uuden. Koska kirjoittaminen on minulle ainoa toimiva keino purkaa ja jäsentää ajatuksiani, koen tarvitsevani näitä blogejani kuin kasvi vettä ja valoa.

Kahden talon tarinoita on yhteisblogi, jota en halua liikaa kuormittaa omilla abstrakteilla ja aika ajoin ahdistuneilla pohdinnoillani. Sen on tarkoitus keskittyä konkreettisempaan elämään, arkiseen toimintaan ja kokemuksiin. Akka krätisee- tyyppiseen, edes pientä yhteiskuntakriittistä otetta vaativaan kirjoitteluun, minulla ei tällä hetkellä voimat riitä. En kertakaikkiaan jaksa seurata mediaa, enkä ajatella kovin objektiivisesti.

Siispä aktivoin uudelleen tämän Toivon kodin. Yritän uudelleen lähteä tavoittelemaan sitä samaa, jonka päämääräkseni ilmoitin tätä blogia aloitellessani. Tahdon edes etsiä ja tavoitella asioita ja ajatuksia, jotka antavat voimaa, ilahduttavat, valaisevat ja luovat toivoa tähän henkilökohtaiseen helvettiini, joka ei kuitenkaan missään mielessä ole ainutlaatuinen. Jokaisella kun lienee omanlaisensa risti kannettavana.

Jos siis jollakin on vielä tämä osoite muistissaan ja tänne sattuu eksymään, niin nöyrä pahoittelu poukkoilustani. Täällä sitä nyt kumminkin taas ollaan - itseä terapoimassa niillä pienillä eväillä, jotka repusta sattuvat löytymään.

Uusi osoite

2009-08-02T10:16:00.004+03:00

Häkeltyneenä ja vähän yllättyneenä laitan nyt tänne kuitenkin vielä yhden postauksen siltä varalta, että joku Toivonkodin lukijoista haluaa käydä kurkkaamassa myös uutta blogiani, jonka tämän tilalle perustin.

Pitkälti samoja teemoja siellä pyöritellään kuin täälläkin, mutta siinä mielessä rehellisemmin, että en edes lupaile etsiväni teksteihin valoisaa tai toiveikasta sävyä. Takeita ei ole myöskään siitä, että kristinusko on postauksissa esillä yhtä keskeisesti kuin täällä. (Eihän sekään toki minnekään katoa, kun sattuu olemaan elämäni perusta).

Hieman typerältähän tämmöinen blogien lakkauttelu ja aloittaminen saattaa vaikuttaa, mutta minulla on siihen perusteltu syy: Jos lupaan esittelytekstissä etsiä toivoa ja ryven sitten joka postauksessa omassa masennuksessani koen pettäväni lukijat turhilla lupauksilla.

Arkisissa kohtaamisissa ajaudun jo ihan tarpeeksi teeskentelmään valoisampaa kuin oikeasti olen (jotta en vetäisi muita mukaan synkkyyteeni., ahdistaisi tai ikävystyttäisi).

Olen kuitenkin nauttinut tämän blogin upeista ja syvällisistä kommenteista niin valtavasti, että kovasti ilahdun, jos edes joku löytää uusillekin sivuilleni ja jaksaa niitä taas joskus kommentoida. Osoite on Krätyakan ylivuotoventtiili.

Edit. Sekin kokeilu meni sitten muutaman kuukauden jälkeen puihin. Nyt minut löytää osoitteesta:
Kahden talon tarinoita

Mustaa ja valkoista

2009-07-30T16:52:00.005+03:00

Aloittaessani tätä blogia kuvittelin pystyväni erottelemaan jyvät akanoista ja oman pimeyteni valonpilkahduksista. Kuvittelin, että kykenisin merkitsemään muistiin monenlaisia pieniä ja suurempia asioita, jotka ovat minua ilahduttaneet ja kasvatelleet toivoa vaikeuksienkin keskellä. Tästä piti siis tulla jonkinlainen toiveikkaiden ajatusten mehukellari, josta luulin ammentavani voimaa ja vitamiineja, kun talven synkimmät ajat koittavat.

En onnistunut pyrkimyksissäni. Masennus, sairaus ja toivottomuus puskevat läpi kaikista teksteistäni ja teeskentely ahdistaa. Joskus se, että pakottautuu etsimään valoisia puolia, auttaa tosiaan paremmin näkemään ja kokemaan ne. Minulla se ei nyt toimi.

Tästä ei myöskään aluksi pitänyt tulla varsinaisesti uskonnollinen blogi, koska koen, että niissä asioissa minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa. Parasta antia ovatkin olleet lukijoiden upeat kommentit. Niistä olen iloinnut ja saanut paljon rohkaisua.

Nyt on tullut kuitenkin aika pistää pillit pussiin Toivon kodin osalta. Krätisemistä jatkan edelleen toisessa blogissani ja otukset mellastavat Suklaamurussa ja Kermakaramellissa. Kiitos kaikille lukijoille ja Jumalan siunausta teidän kaikkien elämään. Toivon koti poistuu blogosfääristä muutaman päivän kuluessa.

Nuupallaan

2009-07-27T18:01:00.002+03:00

Eilen unikot puhkesivat kukkaan. Viimeyönä sade jo piiskasi suurimman osan niistä rikki ja lakoon. Nämä kaksi kannattelivat kukintoaan kuin kyynelistä raskaana.

Luontoa seuratessa herää usein tuskainen kysymys: miten Luojalla on varaa tuhlata niin paljon elämää? Linnunpoikia putoaa pesästä ja kuolee ennenkuin ne oppivat lentämään. Uutta elämää syntyy ja tuhoutuu ennenkuin se ehtii kasvaa ja kukoistaa. Maailma on kaunis, mutta niin täynnä kärsimystä, että toisinaan tuntuu kuin koko kauneus hukkuisi mustaan murheeseen.

En ole löytänyt vastausta, mutta tahtoisin uskoa, että kaikella on tarkoitus. Meidän inhimillinen ymmärryksemme ei vain riitä sitä käsittämään. Jotkut osaavat sulkea mielensä surulta ja kysymyksiltä, jotka jäävät vastausta vaille. Minä en osaa, enkä haluakaan niin tehdä.

Silti toivoisin, että vielä joskus voisin elää edes muutaman päivän kevein mielin, vapaana raskaista ajatuksista ja näkymättömistä kyynelistä, jotka painavat kumaraan. Onko se minun kohdallani mahdollista ilman valheita, tunteiden salpaamista ja teeskentelyä? En tiedä. Mikä on totta ja mikä harhaa? Riippunee näkijästä ja kokijasta.

Tiedosta ja uskosta

2009-07-23T19:40:00.005+03:00

Liskonaisen kommentti edelliseen postaukseen sai minut miettimään itselleni tärkeää asiaa, nimittäin tiedon ja uskon eroja ja rinnakkaisuutta. Minulle oli nuorena hyvin vaikeata se, että en koskaan kokenut uskonkysymysten äärellä mitään suuria tunteita tai liikutuksia. Erityisen hankalaa oli uskonelämäni alkutaival, koska kävin varhaisnuorena niin sanotusti "tulemassa uskoon" helluntaiseurakunnassa, missä tunteet ovat keskeisesti esillä ja kielilläpuhumisen armolahjaa pidettiin siihen aikaan "oikeanlaisen" uskoontulon merkkinä.

Minä en sitä lahjaa saanut ja siitä puutteesta tuli sekä hienotunteista että ihan suoraa palautetta, josta ymmärsin, että en ollut oikealla tavalla antanut elämääni Jeesukselle. Jumalaan en kuitenkaan voinut lakata uskomasta, vaikka en hengellistä kotia heti löytänytkään. Kävin rippikoulun omassa luterilaisessa kirkossani, valmistuin myöhemmin peräti kirkon nuorisonohjaajaksi, työskentelin gospel-muusikkona ja evankelistana, mutta en koskaan oikein löytänyt paikkaani seurakunnassa. Aivan erityisesti vierastin niitä vaatimuksia, jotka jollain tavoin määrittelivät sen, miltä uskon pitäisi tuntua.

Persoonana olen selkeästi enemmän järki- kuin tunnevaltainen ja yksi tärkein todistus Jumalan olemassaolosta ja rakkaudesta onkin itselleni ollut se, että olen löytänyt Raamatusta paljon sellaista tietoa ja viisautta, joka sopii täsmälleen yhteen niiden modernin tieteen teorioiden ja käsitysten kanssa, joita minä pidän järkevinä. Kiistaton totuus on nimittäin se, että eri tieteenaloilla on kilpailevia koulukuntia ja "lahkoja" aivan yhtä paljon kuin erilaisia kristillisiä suuntauksia. Totuus ei sielläkään ole yksi ja yhtenäinen, vaikka "tiedeuskovaiset" niin usein mielellään antavat ymmärtää.

Tiedeyhteisön piirissä esiintyy myös aivan yhtä suuria intohimoja, fanaattisuutta, dogmaattisuutta ja "hihhulointia" kuin epärealistisissa ja fundamentalistisiksi leimatuissa uskonyhteisöissä. Siellä missä ihmiset toimivat, esiintyy aina ristiriitoja, harhaluuloja, itsekkyyttä ja vajavaisuutta, mutta myös hyvyyttä, kauneutta ja aitoa pyrkimystä totuuteen.

Minulle merkittävä ja lohdullinen havainto on ollut se, että Taivaallinen Isä puhuu jokaiselle lapselleen juuri sitä kieltä, jota parhaiten ymmärrämme. Jotkut suostuvat kuuntelemaan, toiset eivät.

Totuus on yksi ja jakamaton, eikä sitä voi kukaan ihminen tässä ajassa täydellisesti hallita ja käsittää. Voimme kuitenkin pyrkiä siihen ja lähestyä sitä monin eri tavoin. Uskon lisäksi Luoja on antanut meille myös järjen ja tunteet, käden taitoja, taiteen ja monenlaisia lahjoja, jotka täydentävät toisiaan, eivätkä välttämättä ole ristiriidassa keskenään.

Iän ja kokemuksen karttuessa on asenteeni kaiken aikaa toisaalta muuttunut armollisemmaksi, muita ihmisiä kohtaan mutta samalla uskon ydin on kristallisoitunut. On paljon erimielisyyksiä, jotka pitäisi osata ohittaa ja katsoa kanssaihmisiä niin kuin Jeesus heitä katsoo. Suvaitsevaisuus ja armo ei kuitenkaan tarkoita rajattomuutta, kaiken hyväksymistä ja sallimista. Se, että emme tunne totuutta tässä ajassa täydellisesti ei tarkoita, etteikö se olisi olemassa kristallinkirkkaana ja ehdottomana.

Raamatun mukaan tieto katoaa. Sen ehtii huomata uskostaan riippumatta jokainen , joka tarpeeksi kauan elää. Ainoa, mikä pysyy on Jumalan Sana ja rakkaus, sillä siinä on totuus, josta me toistaiseksi näemme vain varjoja ja heijastusta, mutta kerran kasvoista kasvoihin. Niinhän meille Sanassa luvataan.

Lohdutuksen sanoja

2009-07-20T14:15:00.004+03:00

Tänään on tuolla Päivän Sana-laatikossa niin kolahtava teksti, että talteenhan se on laitettava. Lohdutuksen sanat ovat aika ajoin tarpeen, eivätkä ne kärsi inflaatiota silloin, kun ovat peräisin elämän lähteestä, josta totuuskin virtaa.

Siitä itse ehkä varmimmin totuuden valheesta ja katinkullasta erotankin, että se kestää koettelemukset. Totuus ei pala tulessakaan, eikä Jumala hylkää meitä sen paremmin paahtavissa helteissä kuin tulipalopakkasissakaan. Vastoinkäymiset eivät tarkoita sitä, että hän olisi meidät hyljännyt. Kivun ja kärsimyksen hetkelläkin Hän on meidän lohtumme ja turvamme, jos haluamme hänen rakkautensa ottaa vastaan. Hänen luonaan on lepo ja rauha. Hän johtaa meidät virvoittavien vetten tykö - ennemmin tai myöhemmin. Meikäläisen tapauksessa ilmeisesti myöhemmin..

Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli. Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.

Ps. 34:18-19

Se kukkii sittenkin

2009-07-19T20:17:00.003+03:00

Isän äiti kuoli puoli vuotta ennen syntymääni, joten en ehtinyt koskaan tutustua häneen. Kymmenen vuotta myöhemmin tämä pioni vielä kukki mummuvainaan lähes hoitamattomassa kukkapenkissä. Sieltä äitini sai siitä mukaansa juurenpalasen, josta antoi osan minulle viisitoista vuotta sitten.

Minun puutarhani on varjoinen ja penkki, johon perintöni istutin on aivan liian kuiva ja koivunjuurien läpitunkema tämmöisen uhkean kaunottaren kasvupaikaksi. Sairastuttuani en ole jaksanut enää edes hoitaa kasvejani ja rikkaruohot rehottavat kaikkialla.

Nyt, kun muutaman viikon päästä on edessä muutto pois tästä kodista, olen herännyt murehtimaan kasvieni kohtaloa. Pionini on viimeisen kuudentoista vuoden aikana kukkinut vain pari kertaa. Ei enää aikoihin. Tänä kesänä se kuitenkin yllätti ja kasvatti tämän ihanasti tuoksuvan, yhden ainokaisen, muhkean kukan.

Jotenkin se liikuttaa minua ja muistuttaa Jumalan rakkauden ihmeitä tekevästä voimasta. Hän, joka sanallaan loi kokonaisen maailman, voi halutessaan milloin tahansa kasvattaa uutta elämää sielläkin, missä se inhimillisesti katsoen on jo hyvin epätodennäköistä.

Vähintään 50 vuotta vanha pionin juurakkoni siis kukkii ja taitaa lähteä mukaan uuteen kotiin heti ensimmäisessä muuttokuormassa. Sanokoot puutarhakirjat siirtoajankohdasta mitä tykkäävät, luotan siihen, että se saa hieman apua ja lisäravinnetta siltä, joka kasvun antaa..

Blue View

2009-07-18T21:57:00.001+03:00

Samanlaiset, mutta erilaiset

2009-07-13T14:03:00.004+03:00

Meillä on kaksi suomenlapinkoiraa: Usma (tuo ruskea) ja Seita (kermanvärinen). Ne ovat sukua toisilleen. Itseasiassa nuorempi (tuo vaalea) on vanhemman täti. Niillä on vain pari kuukautta ikäeroa ja ne on hankittu samasta kennelistä. Silti ne ovat tavattoman erilaiset, sekä ulkonäöltään että luonteeltaan.

Usma on aina hyväntuulinen, reipas, toimelias ja urhea pikku paimenkoira. Se ei koskaan ole aggressiivinen toisia koiria tai ihmisiä kohtaan, eikä välitä pitää kiinni ruuastaan tai tavaroistaan, vaikka onkin selvästi henkisesti vahvempi kuin siskokoiransa Seita. Usma on kiinnostunut uusista asioista, älykäs ja oppivainen, mutta tarpeen tullen ovela keksimään kyseenalaisetkin konstit, joilla saavuttaa haluamansa.

Seita on kaunis ja paksuturkkinen. Se huolestuu helposti ja suhtautuu epäluuloisesti uusiin asioihin. Ruuastaan ja tavaroistaan se pitää kiinni ja saattaa heittäytyä äänekkääksi ja ärhäkäksi, jos kokee toiset koirat jollain lailla uhkaksi. Ihmisistä se pitää ja on hyvin nöyrä ja tottelevainen. Se saattaa viihtyä pitkiäkin aikoja ihan rauhassa paikoillaan, kunhan sitä ei jätetä yksin, sillä silloin sille tulee helposti turvaton olo.

Siinä missä Usma näyttää suhtautuvan elämään optimistisesti ja innokkaasti, Seita vaikuttaa vähän surumieliseltä ja pessimistiseltä. Hellyttävää kuitenkin on, että molemmat koirat ovat oppineet/opetelleet hymyilemään niinkuin ihmiset. Seita on osannut sen pienestä pitäen, mutta Usma on opetellut kohottelemaan suupieliään vasta viime aikoina. Molemmat selvästi seuraavat tarkasti muun lauman ja ihmisten toimintaa ja pyrkivät mukautumaan kaikin tavoin.

Me ihmiset ajattelemme eläimiä helposti kovin yksinkertaisina ja itseämme alempina olentoina. Ihmiset saatamme mieltää persooniksi, mutta eläimiä välttämättä emme. Itselleni eläinten yksilöllisyys ja itseisarvo on päivänselvä asia. Näiden kahden nuoren koiran kautta (Seita ei ole vielä vuottakaan) olen myös oivaltanut paljon perimän, ympäristön ja yksilöllisyyden vaikutuksista sekä ihmisen että koirien kehitykseen.

Erityisesti se tuntuu lohdulliselta, että selvästikään emme ole perimämme vankeja. Kohtaloamme ei sanele myöskään pelkkä ympäristö ja kasvatus. Myös omalla yksilöllisellä tahdolla ja valinnoilla on vaikutusta. Asenne ei ole yhdentekevä juttu ja vähintään siihen voimme vaikuttaa, vaikka elämä muuten olisi jakanutkin huonot kortit. Kysykää vaikka Usmalta, joka vajaan vuoden ikäisenä rohkeasti ylitti Lapissa jokia tuommoisia kaatuneita puita pitkin ja ilman mitään koulutusta paimensi tunnollisesti rippileiriläisiä koko viikon ilman, että sitä tarvitsi kertaakaan kytkeä.

Yksilöllisine piirteineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen molemmat pikku karvatassut ovat tämän perheen ihmisille suunnattoman rakkaita. Jos Raamatun sana on totta, luulen, että niin olemme me ihmisetkin Taivaalliselle Isällemme. Hän tietää, mistä olemme tulleet ja "muistaa meidät tomuksi". Silti Hän välitti niin paljon, että antoi kalleimpansa, ainoan poikansa meidän edestämme..

Laulajan laulu

2009-07-12T18:53:00.001+03:00

Tästä minä tykkään. Kovasti.

Tyyni ja sees..

2009-07-12T12:20:00.004+03:00

Mies palasi sukulointireissultaan mukanaan tämä kuva varhaisaamussa tyynenä taivasta peilaavasta järvenselästä. Jokin siinä puhutteli ja hiljensi levotonta mieltäni. Monet asiat elämässäni ovat nyt myllerryksessä ja sekaisin. Ahdistaa ja masentaa. Tuntuu, että voimat loppuvat kesken, eivätkä ongelmat ratkea, vaikka kuinka ponnistelen solmujen selvittämiseksi.

Nimenomaan tuo tyynestä vedestä heijastuva taivaan sinisyys ja vasta kalpeana punertava aamun kajo tuossa kuvassa muistuttavat siitä, että taivaasta se valo tulee, ei vuoroin myrskyisänä vellovasta ja lempeästi liplattavasta vedestä. Tunteita tulee ja menee, mutta Jumalan rakkaus, armo ja huolenpito pysyy. Ehkä sen tajuaminen ja kokeminenkin olisi helpompaa, ellei niin helposti heittäytyisi oman mielensä myrskyihin vellomaan. Järkikin leikkaa terävämmin silloin, kun tunnekuohut eivät sumenna näkökenttää.

Hätäkös tässä, valmiissa maailmassa, tapasi mummuni rauhoitella kanssaihmisiään pahan paikan tullen. Niinhän se on Raamatunkin mukaan, ettei kukaan voi murehtimisella päiviään pidentää ja tokkopa tuo edistää paljon muutakaan. Jospa siis vastoin synnynnäistä temperamenttiani yrittäisin nyt ottaa rauhallisesti ja jättää ainakin enimmät hötkyilyt sikseen. Asiat etenevät omaa tahtiaan, eikä minun hermostumiseni taida nyt mitään vauhdittaa. Kun on tehty, mitä voidaan, on usein aika pelkästään odottaa..

Ilonpilaaja

2009-07-10T23:28:00.004+03:00

Viime viikkoina on osunut usein silmiin blogitekstejä, joissa joku kertoo tehneensä "aarrekartan". Ymmärtääkseni se on harjoite, jolla on tarkoitus selkiyttää omia päämääriä ja unelmia liimaamalla paperille kuvia, joiden on tarkoitus symbolisoida omia, toistaiseksi toteutumattomia, tavoitteita joita kohti on tarkoitus pyrkiä.

En ole pystynyt lukemaan loppuun niitä tekstejä. Ne saavat minut niin surulliseksi ja kiukkuiseksi. Syyksi en keksi muuta kuin, että olen kateellinen (yäk, se on mielestäni kerrassaan halveksittava, vastenmielinen ja turha tunne).

En edes muista, koska minulla viimeksi olisi ollut unelmia, sellaisia ihan oikeita ja voimauttavia, jotka antavat säihkettä harmaaseenkin arkeen ja puhtia pyrkiä johonkin. Toki ymmärrän, että kliininen masennus on nimenomaan sairaus, joka sammuttaa ilon elämästä, vie kyvyn nauttia asioista, mielekkyyden kokemuksen ja usein myös voimat pyrkiä yhtään mihinkään.

Miksi silti tunnen itseni kelvottomaksi ihmiseksi ja kristityksi, kun en osaa edes toivoa mitään muuta, kuin että tästä jotenkuten hautaan selvitään? Tuntuu suorastaan elämän lahjan halveksimiselta, etten osaa olla iloinen ja kiitollinen. Kuka uskoisi, että toivominenkin voi olla jollekin rankkaa työtä..Olen minä vaan melkoinen ilonpilaaja.

Juhlat on jossain muualla

2009-07-09T17:23:00.006+03:00

Pienenä taisin mankua äidille turhankin usein, että on tylsää, eikä mitään kivaa tekemistä. Nuorenakin tuntui usein, että kaikki hauska tapahtui jossain muualla. Vanhemmiten kasvoin käsittämään sen, minkä Tove Jansson osuvasti aforismissaan tiivistää: "Ei kenelläkään ole yhtään sen hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää."

Nykyään en voi valittaa, että tekemistä tai hauskanpidon mahdollisuuksia puuttuisi, mutta aina jotain: nyt puuttuu voimia tehdä tai järjestää itselleen mitään. Kai se on vaan hyväksyttävä, että meikäläisen elämässä juhlat on aina jossain muualla. Mutta kuka on väittänytkään, että elämän olisi tarkoitus olla kivaa? Jospa ne juhlat pidetään sitten siellä perillä.. Ken tietää.

Nykyään yksi hyvän ihmisen kriteereistä vain tuntuu olevan kyky nauttia elämästä. Joskus aiempina vuosisatoina tietääkseni ihannoitiin enemmän itsekuria, nautinnoista kieltäytymistä ja askeettisuutta. No, jospa tähänkin lohduksi kelpaisi se Raamatun sana, jossa kehotetaan tutkimaan kaikki ja pitämään se, mikä hyvää on. Meitä ei kehotetakaan mukautumaan tämän maailmanajan kotkotuksiin, vaan pitämään mielessä se, mikä on lopullinen päämäärä, voittopalkinto, jota kohti riennämme..

Oli miten oli, niin näillä mennään, kun ei muitakaan vaihtoehtoja ole. Katkeruus ei ainakaan hyödytä ketään.

Mummu kävi unessa

2009-07-07T11:58:00.005+03:00

Viime yönä näin unta 15 vuotta sitten kuolleesta mummustani. Paapan kanssa he olivat jo yli 50-vuotiaita, kun viimein olivat saaneet tarpeeksi rahaa säästettyä toteuttaakseen unelman omasta mökistä maaseudulla. Talo oli vanha, vetoinen ja todella pieni. Silti siinä asusteli pitkään mummun ja paapan kanssa heidän poikansa ja mummun äiti. Sopu sijaa antoi, eikä ihmisillä ollut tilan suhteen niihin aikoihin yhtä suuria vaatimuksia kuin nykyään.

Todellisuudessa mummu asui mökissään kuolemaansa saakka, viimeiset vuodet yksin. Unessa haimme hänet puolisoni kanssa jostain mukaan ja menimme käymään mökillä, joka oli ollut jo vuosia tyhjillään. Talo oli ränsistynyt ja kostea. Lattiat olivat lahonneet ja painuneet vinoon. Mummu oli kovin vastahakoinen edes tulemaan mukaan ja luulin, että hänellä oli haikea olo ja ikävä vanhaan kotiinsa. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vastasi, ettei hänellä ole sinne ikävä lainkaan. "Aikansa kutakin", hän sanoi ja kertoi olevansa tyytyväinen siellä, missä nyt on. Siinä kohtaa unessa muistin, että hän tosiaankin oli kuollut..

Muun muassa Jung unien selityksissään väitti talon usein edustavan ihmisen persoonaa. Siltä minusta tämä uni tuntuikin. Aivan kuin mummu olisi käynyt sanomassa minulle, että aika aikaa kutakin. Tässä ajallisessa elämässä ja ruumiissa me toteutamme niitä tavoitteita ja unelmia, jotka ovat nyt meille tärkeitä. Kun aika loppuu, ne kaikki jäävät taakse ja edessä on jotain ihan muuta.

Myös minä olen nyt kypsällä iällä - näillä näkymin ihan muutaman viikon kuluttua, saamassa sellaisen talon, josta olen aina haaveillut. Se on hyvin vanha hirsitalo, keskellä kylää, järven rannalla, suurten vänkkyräisten omenapuiden ympäröimä, melkein puolen hehtaarin tontilla, mäen päällä, puolison työpaikan vieressä. Voiko ihminen enää enempää pyytää? Ilmeisesti voi, esimerkiksi terveyttä ja voimia hoitaa niin suurta tonttia ja taloa ja pysyä näiden kaikkien reumakipujen kanssa toimintakykyisenä vetoisessa huushollissa...

Viimeiset vuotensa mummu vietti villasukat ja Aino-tossut jalassa, villatakki päällä kesät talvet ja kärsi kovin samankuuloisista kivuista kuin minä nyt näiden tautieni kanssa. Mummusta minulle jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen se, että hän oli ihminen, joka osasi hyväksyä asiat sellaisina kuin ne tulivat ja elää täydesti joka hetken. Kun koitti aika päästää irti (puolisosta, lapsista ja lopulta koko elämästä) hän oli valmis myös siihen.

Tuntuu hyvältä ajatella, että jostain alitajuntani sokkeloista tai taivaan avarista huoneista mummu kävi minulle unessa muistuttamassa, että kaikella on aikansa. Toistaiseksi on minun aikani elää tätä ajallista elämää, niinkuin parhaiten taidan. Perille tullaan sitten, kun on sen aika, eikä se hetki ole minun päätettävissäni.

Tajuamisen hetki

2009-07-04T22:16:00.005+03:00

Ohikiitävä hetki hiljaisuutta.
Tämä sydämen lyönti, jotain uutta.
Tahdoin juosta pakoon,
jättää taakse kaiken mikä sitoo.
Luulin pääseväni eteenpäin, mutta paikalleni jäin.

Elämää jos pelkää,
suojaksensa pystyttää kiviseinää
juoksee pakoon ja sillat polttaa takanaan
osaksensa valitsee erämaan.

Ei varjoaan voi juosta pakoon.
Ennen pitkää seurastaan sen löytää.
Jos tahtoo auringossa olla,
täytyy valoa sietää.
Itselleen voi valehdella,
mutta Hän jo kaiken tietää.

Elämää jos pelkää..

En tahdo enää yksin olla.
Antaudun valoon sovinnolla.
Arka ja rikkinäinen,
koditon ja hauras.
uskallusta tähän päivään,
rohkeutta huomiseen pyydän.

Elämää jos pelkää..

Ilon yrtit

2009-06-27T11:22:00.002+03:00

Minusta on erityisen hauskaa juoda vanhempieni luona teetä, koska heillä on usein tarjolla sitä pussiteetä, jonka narun päässä on lappunen, jossa lukee mietelause. Odotan aina innokkaasti, mitä minulle sattuu, enkä edes kovin paljon kurki etukäteen.

Eilen tuli taas oikein sopiva. Lisäksi se on suosikkikirjailijani Hermann Hessen tekstiä. Näin siinä sanottiin:

Onnettomimmallakin ihmisellä
on aurinkoiset hetkensä ja pienet ilon yrttinsä
kivien ja kantojen välissä.

Niinhän se taitaa olla, että kyllä ne yrtit siellä tosiaan sinnittelevät. Jotkut vaan potkivat mieluummin varpaitaan kiviin ja kantoihin ja kiroavat kehnoa maata. Oppia näkemään kauneutta siellä, missä sitä on ja olemaan kiitollinen niistä monista hyvistä asioista, jotka kasvavat meille Jumalan lahjana, niinkuin ne yrtit karussakin maassa..Jotkut varmasti saavat sen kyvyn synnyinlahjakseen, mutta ehkä heiltä sitten puuttuu jotain muuta. Useimpien on se ilon ja kiitollisuuden katsantokanta opeteltava ja etsittävä vaivaa nähden yhä uudestaan.